Kyyneleet nousivat Heden silmiin hänen puhuessaan. Hän puhui enempi itselleen kuin noille toisille. Hänestä tuntui yhtäkkiä julmalta tulla ajetuksi ulos mailmaan, ja tulla eroitetuksi hiljaisesta kotielämästä.
Hän näki miten nuo tytön suuret tähtisilmät alkoivat loistaa. Tuntui kuin olisi hän ymmärtänyt joka sanan. Tuntui kuin tohtisi hän taas elää.
Mutta herra Blomgrén ja hänen vaimonsa olivat tulleet hyvin totisiksi. He puristivat Heden kättä ja lupasivat hänelle, että he eivät enää koskaan pakoittaisi tyttöä taiteilijauralle. Tyttö saisi kulkea sitä uraa, jota Hede toivoi. Hänen puheensa oli liikuttanut heitä. He olivat taiteilijaväkeä, tulista taiteilijaväkeä, he ymmärsivät mitä hän tarkoitti, puhuessaan uskollisuudesta ja rakkaudesta.
Hede erosi tämän jälkeen heistä ja palasi kotiinsa. Hän ei koettanut enään etsiä salaista tarkoitusta seikkailustaan. Ehkäpä tuolla kaikella ei ollutkaan muuta tarkoitusta kuin että hän pelastaisi tuon surullisen lapsiparan joutumasta epätoivon ja surun valtaan siitä, ettei kelvannut taiteilijaksi.
II.
Gunnar Heden talo, Munkhytta, oli köyhässä metsäpitäjässä, kaukana Länsi-Taalainmaalla. Suuri ja autio oli pitäjä, luonto kovaa ja karua; minne vaan katsoi näki kivisiä metsärinteitä ja pikkujärviä. Ihmiset eivät olisi voineet elättää itseään siellä, ellei heillä olisi ollut oikeus kierrellä maata, kulkukauppaa harjoittaen. Mutta niin olikin koko tämä köyhä seutu täynnä vanhoja taruja köyhistä talonpoikaispojista ja talonpoikaistytöistä, jotka olivat lähteneet mailmalle rihkamasäkki selässä ja palanneet kotiin ajaen kultavaunuissa ja vaununlaatikot täynnä rahoja.
Paras kaikista kertomuksista oli Heden isoisästä. Hän oli ollut köyhän pelimannin poika ja kasvanut viulun ääressä, ja seitsemäntoista vuotiaana oli hän lähtenyt kiertämään rihkamasäkkineen. Mutta missä hän vaan kulki, oli viulu aina apuna kaupassa, vuoron oli hän soittanut väen tanssiin, vuoron myönyt heille silkkihuiveja, kampoja ja neuloja. Kaikki kauppa oli käynyt leikkiä laskien ja soittaen, ja niin hyvin se oli sujunut, että hän lopulta oli voinut ostaa Munkhytan kaivoksineen kaikkineen köyhtyneeltä paroonilta, joka silloin omisti paikan.
Niin oli hänestä tullut herrasmies ja paroonin kaunis tytär oli mennyt naimisiin hänen kanssaan.
Vanha herrasväki, niinkuin heitä aina kutsuttiin, ei ajatellut muuta kuin kartanonsa kaunistamista ja koristamista. He juuri muuttivat päärakennuksen kauniille saarelle, joka oli lähellä pienen järven rantaa, jonka ympärillä heidän peltonsa ja kaivosalueensa levisivät. Yläkerta rakennettiin lisää heidän aikoinaan, sillä he rakastivat tilavuutta, voidakseen ottaa vastaan paljon vieraita, samaten suuret ulkoraput, jossa oli kaksi sisäänkäytävää. Koko tuon havumetsää kasvavan saaren olivat he istuttaneet lehtipuilla, he olivat avanneet kapeita, kiemurtelevia käytäviä kiviperäiseen maahan ja rakentaneet järvenrannalle pieniä huvihuoneita, jotka riippuivat yli vedenpinnan kuin suuret linnunpesät. Kauniit ranskalaiset ruusut, jotka muodostivat terrassin reunan, hollantilaiset huonekalut, italialaisen viulun, kaiken tämän olivat he hankkineet taloon. Senkin muurin, joka suojeli hedelmäpuutarhaa pohjatuulilta, olivat he rakennuttaneet, ja viini-istutuksiakin he olivat panneet alkuun.
Vanha herrasväki oli ollut iloista ja ystävällistä vanhan ajan väkeä, rouva oli ehkä tahtonut olla hiukan ylhäinen, mutta vanha herra ei ollenkaan. Niin ylellisyydessä kuin elikin, tahtoi hän aina muistaa, mikä hän oli ollut, ja konttorissa, jossa hän hoiti asioitansa ja jonne kaikki ihmiset tulivat, riippuivat rihkamasäkki ja punaiseksi maalattu, kotitekoinen viulu aivan ukon työpulpetin yläpuolella.