— Minä sanon teille jotakin — sanoi herra Blomgrén. — Hänellä ei ole vähääkään taipumusta taiteeseen. Ja noilla silmillä!
Hede alkoi epäillä, että he eivät puhuneetkaan hänelle, pitivät ainoastaan luennon tytölle. Hän kulki aivan heidän jälessään ja voi kuulla joka sanan.
— Hän ei ole kuin kolmentoista vanha, eikä suinkaan liian vanha oppiakseen jotakin, mutta mahdoton, täydellisesti taipumuksia vailla. Opettakaa häntä ompelemaan, herra ylioppilas, ellette tahdo hukata aikaanne, mutta elkää opettako häntä seisomaan päällään!
— Tuo hymyily, joka hänellä on, saattaa ihmiset aivan hulluiksi häneen — sanoi herra Blomgrén. — Ainoastaan tuon hymyilyn vuoksi on tytöllä alituisia tarjouksia perheiltä, jotka ottaisivat hänet kasvatiksi. Hän voisi nyt elää rikkaassa kodissa, jos hän tahtoisi jättää isoisänsä. Mutta mihinkä hän tarvitsee hymyilyn, joka ihmiset tekee hulluiksi, kun ei hän koskaan tahdo näyttäytyä, ei hevosen selässä eikä trapetsilla?
— Me tunnemme toisia taiteilijoita — sanoi rouva Blomgrén — jotka ottavat lapsia kadulta ja kasvattavat heidät ammattiinsa, kun eivät enää itse jaksa esiintyä. Moni on siten onnistunut luomaan tähden, joka heille on tuottanut äärettömät palkinnot. Mutta herra Blomgrén ja minä emme milloinkaan ole ajatelleet palkintoa, olemme vaan toivoneet näkevämme Ingridin lentävän vanteen läpi, koko sirkuksen kaikuessa kättentaputuksista. Silloin olisi elämä kuin alkanut uudestaan.
— Minkä vuoksi pidämme hänen isoisäänsä luonamme? — sanoi herra Blomgrén. — Onko hän meidän veroisemme taiteilija? Mehän olisimme saaneet mukaamme erään entisen hoviorkesterin jäsenen. Mutta me rakastamme tyttöä, emmekä tule toimeen ilman häntä, ukon pidämme tytön vuoksi.
— Eikö tyttö ole julma, kun ei hän anna meidän tehdä taiteilijaa itsestään? — sanoivat he.
Hede kääntyi taaksepäin katsomaan. Siellä käveli pieni sokeantaluttajar, kasvoissa kärsivä ilme. Hede luki tytön kasvoista, että tämä tiesi, että se, joka ei osannut tanssia nuoralla, oli lahjaton ja ylenkatsottu olento.
Juuri samassa saapuivat he uudelle pihalle, mutta ennenkun he alkoivat näytöksensä, istuutui Hede ylösalasin käännetyille työntökärryille ja alkoi saarnata.
Ja nyt puolusti hän tuota sokeantaluttaja raukkaa. Hän moitti herra ja rouva Blomgrén'ia siitä, että he tahtoivat jättää hänet suurelle, julmalle yleisölle, joka rakastaisi häntä ja taputtaisi käsiään hänelle vaan jonkun aikaa, mutta vanhana ja kuihtuneena jättäisi hänet kuleksimaan ympäri katuja syyssateessa ja pakkasessa. Ei, taiteilija oli sekin, joka teki ihmisen onnelliseksi, hänellä, Ingridillä, olisi silmät ja hymyily vaan yhdelle, hän säästäisi ne yhdelle ainoalle ja tämä ainoa ei hylkäisi häntä, vaan lahjoittaisi hänelle turvallisen kodin, niin kauvan kuin eläisi.