Mies mainitsi, että nimensä oli Blomgrén. Se oli hänen oikea nimensä, hänellä oli toisia esiintyessään. Hän ja vaimonsa olivat vanhaa sirkusväkeä. Rouva Blomgrén oli entinen Miss Viola ja hän oli kiitänyt eteenpäin hevosenselässä. Ja vielä tänäkin päivänä, vaikka he olivat jättäneet sirkuksen, olivat he taiteilijaväkeä, tulista taiteilijaväkeä. Sen kai Hede jo oli huomannut. Senvuoksihan he eivät voineet vastustaa hänen viuluansakaan.
Hede seurasi akrobaatteja pari tuntia. Hän ei voinut erota viulusta ja hän piti noiden vanhojen taiteilijoiden innostuksesta ammattiinsa. Itse kulki hän koetellen itseään. Tahdon katsoa, onko minussa taiteilijan itua, tahdon katsoa, voinko innostuttaa, tahdon katsoa, saanko lapset ja tyhjäntoimittajat seuraamaan itseäni pihasta pihaan.
Kävellessään talojen väliä, heitti herra Blomgrén yllensä vanhan kuluneen kauhtanan ja rouva Blomgrén kääriytyi ruskeaan pyöreäksi leikattuun päällysvaatteeseen ja näin puettuna kävelivät he Heden vieressä ja juttelivat.
Herra Blomgrén ei tahtonut puhua kaikesta siitä kunniasta, jota hän ja rouva Blomgrén olivat niittäneet sinä aikana, jolloin kuuluivat oikeaan sirkukseen. Mutta tirehtööri oli eroittanut rouva Blomgrénin siitä syystä, että tämä oli tullut liian lihavaksi. Herra Blomgrénia ei oltu eroitettu, hän oli itse pyytänyt eronsa. Ei tarvinnut kenenkään luulla, että herra Blomgrén jäisi palvelemaan tirehtööriä, joka oli eroittanut hänen vaimonsa.
Rouva Blomgrén rakasti taidetta, ja hänen tähtensä oli herra Blomgrén päättänyt ruveta vapaaksi taiteilijaksi, niin että vaimonsa saisi edelleenkin esiintyä. Talvisin, kun kadulla oli liian kylmä esiintyä, näyttelivät he teltassa. Silloin oli heillä vaihteleva ohjelma. Näyteltiin pantomiimejä, silmänkääntäjätemppuja ja voimistelua.
Sirkus oli heidät hylännyt, mutta ei taide. He palvelisivat taidetta, sille kannatti olla uskollinen kuolemaan asti. Aina, aina taiteilijoina! Se oli herra Blomgrénin ajatus, ja samaten ajatteli rouva Blomgrén.
Hede käveli äänetönnä ja kuunteli. Ajatukset lensivät levottomina ehdotuksesta toiseen. Väliin voi sattua tapahtumia, jotka ovat meille kuin symbolia, merkkejä, joita täytyy selvittää. Oli joku tarkoitus hänelle näissä tapahtumissa. Jos hän vaan ymmärtäisi sen oikein, niin saisi hän ohjauksen hyvää päätöstä tekemään.
Herra Blomgrén pyysi ylioppilasta kiinnittämään vähän huomiota pieneen sokeantaluttaja tyttöön. Oliko hän nähnyt tuommoisia silmiä? Eikö hän uskonut noilla silmillä olevan jonkun tarkoituksen? Eiköhän se, jolla oli tuommoiset silmät, ollut tarkoitettu johonkin suureen?
Hede kääntyi ja katsoi pieneen kalpeaan lapseen. Niin olikin, hänellä oli silmät kuin tähdet, surullisissa ja hiukan surkastuneissa kasvoissa.
Taivaallinen isämme tietää aina, mitä hän tekee, sanoi rouva Blomgrén — ja uskonpa minä senkin, että hänellä on joku tarkoituksensa sillä, että antaa semmoisen taiteilijan kuin Blomgrénin esiintyä kadulla. Mutta mikä oli hänen tarkoituksensa, kun antoi tuolle tytölle nuo silmät ja tuon hymyilyn?