I.
Oli kaunis syyspäivä kolmekymmenluvun loppupuolella. Siihen aikaan oli Upsalassa korkea, keltainen, kaksikerroksinen rakennus, joka sijaitsi ihmeellisen yksinäisenä pienellä niityllä, kaukana kaupungin laidassa. Talo oli hyvin ränstynyt ja ikävän näköinen, mutta sitä kaunistivat villit viiniköynnökset, joita siellä kasvoi runsaasti, ja jotka auringon puolella kiemurtelivat niin korkealle pitkin keltaista seinää, että ne muodostivat kehyksen yläkerran kolmen akkunan ympäri.
Eräässä huoneessa, yhden tuommoisen köynnösten koristaman ikkunan ääressä, istui ylioppilas aamukahviaan juomassa. Hän oli hienon näköinen, pitkä mies. Korkeaa otsaa ympäröi kiherä tukka ja yksi sen suortuvista tahtoi aina valahtaa alas silmille. Hän oli puettuna mukavaan ja keveään pukuun, näytti oikein komealta.
Huonekin oli somasti sisustettu, siellä oli hyvä sohva ja täytetyt tuolit, suuri kirjoituspöytä ja oivalliset kirjahyllyt, mutta tuskin ainoatakaan kirjaa.
Ennenkun hän oli ehtinyt juoda kahvinsa, astui toinen ylioppilas sisään. Tämä oli aivan toista laatua, pieni, leveäharteinen mies, täyteläinen ja väkevä, ruma ja suurikasvuinen, tukka ohut ja iho karkea.
— Kuules Hede — sanoi hän — olen tullut puhumaan kanssasi vakavasta asiasta.
— Onko sinulle sattunut joku ikävyys?
— Ei minulle — sanoi toinen — sinua asia paremmin koskee. — Hän istui hetkisen ääneti ja katseli alas. — On niin mahdottoman vaikea sitä sanoa.
— Heitä sitten sanomatta — ehdotti Hede. Häntä oli alkanut naurattaa toisen juhlallinen totisuus.
— En voi olla kauvemmin puhumatta sanoi vieras. — Minun olisi pitänyt puhua jo aikoja sitten; mutta se ei oikein sopisi minulle, ymmärrätkö. En voi olla ajattelematta, että sinä istut tuossa ja mietit: Tuo Gustaf Ålin, joka on torpparimme poika, luulee nyt tulleensa semmoiseksi mieheksi, että tahtoo opettaa minua.