— Nyt kai rouva antaa Kertulle hänen musliinipukunsa?
— Niin, joko sen saa Kerttu tai pidän minä sen itse.
— Ei hän jätä paljoa jälkeensä, raukka. —
— Ei kukaan vaadi, että hän jättäisi perittävää — sanoi kasvattiäiti. — Olisihan sitä tyytyväinen, jos jollain hyvällä sanalla voisi häntä muistaa!
Niin puhuu ainoastaan se, jolla on omantunnonvaivoja ja joka tahtoo puolustautua niitä vastaan. Ei kasvatusäiti toki täydellä todella sitä tarkoittanut.
Taalalainen käyttäytyi samoin kuin aina tullessaan myymään. Hetken hän seisoi, katseli ympärilleen kyökissä, työnsi sitten suurimmalla varovaisuudella säkin eräälle pöydälle ja irroitti kantohihnat ja remmit. Sitten kääntyi hän vielä kerran katsomaan, ett'ei kissa tai koira hätyyttäisi häntä, ojensihe suoraksi ja alkoi aukaista noita kahta nahkakantta, jotka olivat kiinni monen monituisella solella ja solmulla.
— Ei tarvitse säkkiä aukaista tänä päivänä — sanoi Liisa. — Nyt on pyhä ja silloin tiedät kyllä, ett'ei kauppaa tehdä?
Mutta Liisa ei paljoa välittänyt siitä, että hullu jatkoi remmiensä auki päästämistä. Liisa kääntyi rouvaan. Tässä oli hänellä hyvä tilaisuus hieroutua suosioon.
— En tiedä, liekö tuo edes ollut hyvä lapsille? Minä usein kuulin itkua ja voivotusta lasten kammarista.
— Samanlainen kuin hän oli heidän äidilleen, samanlainen oli hän heillekin — sanoi papinrouva — mutta nyt he tietysti itkevät sitä, että hän on kuollut.