— Eivät he ymmärrä omaa parastaan sanoi piika — mutta rouva saa olla varma siitä, että kuukauden kuluttua ei enää kukaan itke hänen tähtensä.
Samassa kääntyivät molemmat uunin luota ja katsoivat pöydälle päin, jossa taalalainen seisoi avaten suurta säkkiään. He olivat kuulleet jotakin outoa, ikäänkuin huokauksia ja nyyhkytystä. Mies avasi juuri sisäkannen ja säkistä kohosi äsken haudattu kasvattitytär, juuri semmoisena kuin hän äsken oli kirstuun laskettaessa.
Mutta ei hän ollut aivan näköisensäkään. Hän oli nyt, niin sanoakseni, enemmän kuollut kuin silloin kirstuun pantaessa. Silloin oli hänellä vielä ollut meikein sama väri kuin eläessään, nyt olivat kasvonsa tuhkanharmaat, huulensa siniset ja silmät kamalasti sisäänpainuneet.
Hän ei sanonut mitään, mutta kasvoissa kuvastui ääretön epätoivo, ja myrttivihon, jonka hän oli saanut kasvattiäidiltään, ojensi hän tätä kohden moittivalla liikkeellä.
Se oli näky, jota ihminen ei voi kestää. Äitipuoli pyörtyi heti, piika seisoi silmänräpäyksen hiljaa, katseli tytärtä ja äitiä, sitten painoi hän kädet silmilleen ja juoksi kyökkikammariin, jonka oven hän tarkkaan lukitsi.
— Ei — sanoi hän — minulle hänellä ei ole asiaa, ei siellä minua tarvita.
Mutta Ingrid kääntyi taalalaiseen.
— Lukitse minut ja kanna minut täältä! Kuuletko sinä! Kuuletko!
Kanna minut sinne, josta minut otit!
Sattuipa taalalainen samassa katsomaan ulos. Lehtokujaa myöten ajoi pitkä jono kärryjä ja vaunuja pihalle. Vai niin, vai niin, nyt ei hän enää viivy täällä! Noista hän ei pidä vähääkään!
Ingrid kyyristyi säkin pohjaan, hän ei kysynyt enää mitään, nyyhkytti vaan. Lahvit ja kannet sulettiin hänen ympärilleen, ja hänet nostettiin taas selkään ja kannettiin pois. Ne, jotka tulivat hautajaispitoihin, nauroivat makeasti Kilipukille, joka kiirehti pois ja niiasi ja niiasi joka hevoselle, jonka kohtasi.