Mutta siinä oli niin ääretön onni tuossa, että hän heräsi uudelleen. Silloin rakkaus värisi koko hänen olennossaan. Se ei olisi voinut olla sen todellisempaa, jos hän olisi nähnyt ja puhunut rakkahimpansa kanssa.
— Miks'ei hän tule koskaan valveilla ollessani? — sanoi hän puoleksi ääneen. — Miksi tulee hän vaan unissa?
Hän ei tohtinut liikahtaa. Siiloin rakkaudentunne pakenisi tiehensä. Oli kuin arka lintu olisi asettunut hänen olkapäälleen ja hän pelkäsi peloittaa sitä.
Jos hän liikahtaisi, niin pakenisi lintu ja suru saisi hänet valtoihinsa.
Kun hän viimeinkin oikein heräsi, oli tuvassa jo hämärää. Hän oli varmaankin nukkunut koko iltapäivän ja illan. Tähän aikaan ei hämärtänyt ennen kuin kello kymmenen jälkeen.
Jo oli lakannut viulunsoittokin, taalalainen oli varmaankin mennyt matkaansa.
Mutta Anna Stiina ei ollut vielä tullut. Hän aikoi varmaankin viipyä koko yönkin.
Se oli samantekevä tytölle, hän ei halunnut muuta kuin paneutua maata ja nukkua taas. Hän pelkäsi kaikkea sitä surua ja epätoivoa, joka hänet aina herätessä valtasi.
Mutta sitten sai hän uutta ajateltavaa. Kuka oli sulkenut oven, kuka oli levittänyt hänen ylleen Anna Stiinan suuren huivin ja kuka oli asettanut palasen kovaa leipää hänen viereensä sohvalle?
Oliko tuo Kilipukki tehnyt tämän kaiken hänen tähtensä?