Silmänräpäyksen oli hän näkevinään unelman ja todellisuuden seisovan vieressään ja kilvan koettavan häntä lohduttaa. Ja unelma seisoi auringonpaisteisena ja hymyilevänä ja valoi hänen ylitsensä rakkauden onnellisuutta, rohkaistakseen häntä. Mutta tuo köyhä, tyly ja kova elämäkin tuli tuoden pienen rovon ystävyyttä näyttääkseen, ett'ei se tarkoittanut hänelle niinkään pahaa kuin miltä äsken oli näyttänyt.
VI.
Ingrid ja Anna-Stiina muori tulivat käyden läpi tumman metsän. He olivat kävelleet neljä päivää ja nukkuneet kolme yötä paimentuvissa. Ingrid oli väsynyt ja voimansa lopussa, kasvot olivat kuultavan kalpeat, silmät olivat painuneet kuoppiinsa ja loistivat kuumeesta. Muori Anna-Stiina heitti aina silloin tällöin salaa levottoman katseen häneen ja rukoili Jumalaa ylläpitämään tytön voimia, ett'ei hän vaipuisi alas ja kuolisi sammalmättäälle. Väliin ei mummo voinut olla katsomatta arasti taakseen. Hänellä oli pelonalainen tunto siitä, että vanha ukko Kuolema tuli hiipien heidän jälestään metsän läpi, ottaakseen takaisin Ingridin, joka sekä jumalansanalla että mullanheitolla oli yhdistetty häneen.
Anna-Stiina muori oli pieni ja leveä, kasvot suuret ja neliskulmaiset, jotka näyttivät niin viisailta, että ne siitä tulivat kauniiksi. Hän ei ollut taikauskoinen, hän asui yksin metsän keskellä, pelkäämättä peikkoja tahi aaveita, mutta tuossa käydessään Ingridin vieressä tuntui hänestä yhtä varmasti kuin olisi sen joku hänelle sanonut, että hän käveli ihmisen vieressä joka ei kuulunut tähän mailmaan. Niin oli hänestä tuntunut jo silloin kun oli tavannut Ingridin tuvassaan maanantai-aamuna.
Hän ei tullut kotiin sunnuntai-iltana, sillä pappilassa oli papin rouva sairastunut vaarallisesti ja Anna-Stiina, joka oli tottunut sairaita vaalimaan, oli jäänyt valvomaan rouvan luo. Koko yön oli hän kuullut papin rouvan hourailevan, että Ingrid oli näyttäytynyt hänelle, mutta sitä ei ollut muori uskonut.
Ja kun hän sitten tuli kotiin ja näki tytön, tahtoi muori heti palata takaisin pappilaan ja kertoa heille, ett'ei se ollutkaan kummitus, jonka he olivat nähneet. Mutta kun hän puhui siitä, tuli Ingrid semmoiseksi, ett'ei hän uskaltanut. Elämä oli melkein sammunut hänestä, niinkuin liekki kynttilästä, joka on sammumaisillaan kovassa vedossa. Hän olisi voinut kuolla yhtä helposti kuin häkkilintu. Kuolema etsi tyttöä kuin saalista, täytyi vaan suojella häntä ja käsitellä varovasti, jos hän voisi jäädä eloon.
Mummo, suoraan sanoen, jo epäili, eikö Ingrid ollutkin vaan aave, niin vähän elämää näkyi hänessä olevan. Hän ei koettanutkaan saada Ingridiä puhutelluksi, totteli vaan häntä siinä, ett'ei kukaan saisi tietää Ingridin elävän, ja niin mummo koetti asettaa niinkuin paraiten osasi. Hänellä oli sisar, joka palveli taloudenhoitajattarena suuressa paikassa Taalainmaalla, ja hän päätti Ingridin kanssa mennä sisarensa luo ja koettaa saada sisar Staava hankkimaan tytölle paikka herraskartanossa. Ingrid sai tyytyä rupeamaan halvaksi palvelustytöksi. Ei ollut muutakaan neuvoa.
He olivat nyt matkalla tuohon herraskartanoon. Anna-Stiina muori tunsi seudun niin hyvin, ett'ei heidän yhtään tarvinnut kulkea maantietä, vaan ainoastaan metsäpolkuja. Mutta sen näkikin heistä. Heidän kenkänsä olivat linttaan astutut ja kuluneet, heidän hameen helmansa repaleiset ja likaiset. Pieni pahanilkinen kuusen oksa oli reväissyt pitkän halkeaman Ingridin nutun hihaan.
Illalla neljäntenä päivänä tulivat he metsäkukkulalle, josta voi nähdä alas syvään laaksoon. Alhaalla laakson syvyydessä oli järvi ja lähellä järven rantaa oli korkea saari, jossa kohosi valkea herraskartano. Kun Anna-Stiina muori näki herraskartanon, sanoi hän, että sen nimi oli Munkhytta, ja että siellä hänen sisarensa oli palveluksessa.
Tuolla ylhäällä mäellä he koettivat laittautua hienoiksi. He sitoivat uudelleen huivinsa, pyyhkivät sammalilla kenkänsä ja peseytyivät metsäpurossa. Ja Anna-Stiina muori koetti laittaa laskoksen Ingridin nutunhihaan niin, ett'ei repeämää näkyisi.