Huulet eivät liikkuneet enää, ne olivat puoleksi auki, hervottomassa epätoivossa.
Kun ne saivat tuon tylsyyden ilmeen, huudahti Ingrid ja kompastui muutaman askeleen alaspäin rapuissa. Hän tunsi hullun kasvot, juuri semmoisina kuin hän ne äsken oli nähnyt. Ei, ei, ei — sanoi hän. — Ei voi olla niin, ei saa, ei voi. Ei ole mahdollista, että se on hän.
Samassa hetkessä olivat kasvot poissa.
Hän istui ehkä kokonaisen tunnin kylmissä rappusissa ja itki epätoivoissaan. — Mutta viimein kuitenkin heräsi toivo hänessä, valoisa, rohkaiseva toivo. Hän rohkeni jälleen nostaa ylös päänsä.
Kaikki, mikä oli tapahtunut, osoitti, että Ingrid oli hänet pelastava. Hänet oli johdettu tänne senvuoksi. Hän olisi se onnellinen, joka pelastaisi Heden.
Sisällä pienessä salongissa puhui hänen armonsa Staava neitsyen kanssa. Kuului niin liikuttavan surkealta, kun hän pyysi neitsyen puhuttelemaan poikaa, että hän jäisi vielä pariksi päiväksi.
Neitsyt Staava tekeytyi kovaksi ja jäykäksi. — Pyytää häntä kyllä voi — sanoi hän mutta hänen armonsa tietää, ett'ei kukaan saa häntä jäämään kauvemmaksi kuin hän itse tahtoo.
— Onhan meillä rahoja kylliksi. Ei hänen tarvitseisi lähteä. Eikö
Gustava neitsyt voisi sanoa hänelle?
Samassa tuli Ingrid sisään. Ovi aukeni äänetönnä hänelle. Hän kiiti läpi huoneen kevein, liitelevin askelin. Silmät loistivat, kuin näkisivät ne etäällä jotain ihanaa, kaukaista.
Kun hänen armonsa näki hänet, rypisti hän hiukan kulmakarvojaan. Hänet valtasi halu olla julma, hänkin puolestaan, tuottaa tuskaa hänkin puolestaan.