Voittaakseen vastenmielisyyttään koetti hän ajatuksissaan ajatella Hedeä herrasmiehenä. Miltä hän näytti ennen herrasvaatteissa, tukka taaksepäin vedettynä? Hän ummisti silmänsä hetkeksi, koetti miettiä. Ei, mahdotonta se oli! Hän ei voinut Hedeä nähdä muuta kuin semmoisena, jommoinen hän oli.
Samassa silmänräpäyksessä oli hänellä rakkaitten kasvojen piirteet aivan vieressään. Ne leijailivat hänen vasemmalla puolellaan, ihmeellisen selvästi.
Tällä kertaa eivät kasvot hymyilleet. Huulet värisivät tuskasta ja hirveä kärsimys oli uurtanut terävät viivat suun ympärille.
Ingrid seisoi hiljaa keskirappusissa ja katseli sitä. Se oli tuossa, leijuvana ja kepeänä, yhtä vaikeana saavuttaa kuin auringonpilkku, joka kuvastaa kynttiläkruunun hiotusta lasista, mutta yhtä näkyvänä, yhtä todellisena. Hän ajatteli niitä haavekuvia, joita hänellä hiljan oli ollut, mutta tämä ei ollut sellaista. Tämä oli todellisuutta.
Kun hän oli katsonut kasvoja hetkisen, alkoivat ne liikuttaa huulia, alkoivat puhua, mutta Ingrid ei kuullut ääntäkään. Silloin koetti hän katsomalla ymmärtää, mitä ne sanoivat, koetti lukea sanat huulilta, niinkuin kuurot tekevät, ja se onnistui hänelle.
— Elä anna minun mennä — sanoivat huulet. — Elä anna minun mennä!
Millä tuskalla tämä sanottiin! Jos joku olisi maannut hänen jalkojensa juuressa, rukoillen elämänsä edestä, ei se olisi voinut koskea häneen kovemmin. Hän tuli niin liikutetuksi, että vapisi. Se oli sydäntä särkevintä, mitä hän koko elämässään oli tuntenut. Ei ollut hän milloinkaan uskonut, että joku voisi rukoilla niin äärettömällä tuskalla.
Yhä vaan rukoilivat huulet: — Elä anna minun mennä, — ja joka kerralla kasvoi tuska yhä voimakkaammaksi.
Ingrid ei käsittänyt mitään, seisoi vaan hiljaa, selittämättömän säälin valtaamana.
Ingridistä tuntui, että sillä, joka rukoili noin, oli kysymyksessä enempi kuin elämä, oli kysymyksessä itse sielun pelastus.