Hede istui pöydässä syömässä. Samoin tekivät täällä kuin muuallakin. Piiat rähisivät hänen kanssaan, saadakseen kuulla hänen omituisia puheitansa.
He kysyivät häneltä, kenen kanssa hän nyt menisi naimisiin.
Hede hymyili, hän oli hyvin tyytyväinen, kun semmoista häneltä kysyttiin. — Hänen nimensä on Hautalilja, jos tietää tahdot — sanoi hän. Ei, piika ei ollut tiennyt, että hänellä oli niin hieno nimi.
— Niin, mutta mistä on tyttö kotoisin?
— Ei ole hänellä kotia, eikä ole hänellä taloa — sanoi Hede. — Hän on kotoisin minun säkistäni.
Piika sanoi, että sepä hyvä koti oli ja kysyi tytön vanhempia.
— Ei ole hänellä isää eikä ole hänellä äitiä — sanoi Hede. — Hän on hieno kuin kukkanen ja kasvanut on hän puutarhassa.
Niin pitkältä puhui hän jotenkin selvästi, mutta sitten alkoi hän kuvailla, miten ihana hänen morsiamensa oli ja silloin ei tahtonut enää puheesta tulla selvää. Hän puhui sanoja, mutta ne olivat kaikki omituisesti sekaisin. Ei voinut seurata hänen ajatusjuoksuansa, mutta hänelle itselleen tuotti tämä puhuminen suurta huvia. Hän istui, loisti ja hymyili.
Ingrid kiiruhti pois. Hän ei kestänyt kauvempaa. Hän ei voisi tehdä mitään Heden hyväksi. Ingrid pelkäsi häntä, inhosi häntä.
Ingrid ei ehtinyt kauemmas kuin rappusille, kuin jo tunsi omantunnon vaivoja uudelleen. Täällä oli hän nauttinut niin paljon hyvää, eikä antaisi mitään takaisin.