— Ymmärräthän, ett'ei sinun enää pidä pitää häntä luonasi — sanoi rouva Surutar mielittelevästi. — Sinä, joka et kärsi kukkaa kasvavan puutarhassasi, et kai kärsine tuon nuoren tytön kävelevän talossasi. Seuraahan aina vähän iloa ja hupaisuutta semmoisen mukana, mutta sehän ei sovellu sinulle.
— Ei, minä istun juuri tässä ja mietin samaa.
— Hanki hänelle seuraneidin paikka jossain muualla, mutta elä pidä häntä täällä.
Rouva Surutar nousi heittääkseen hyvästit. — Tahdoin vaan sanoa sinulle tämän — sanoi hän. — Miten sinä muuten voit?
— Sakset ja veitset viiltelevät sydäntäni koko päivän — vastasi vuorineuvoksetar. Minä elän vaan hänessä, hänen ollessaan kotona. Tällä kertaa on vaikeampi, kuin tavallisesti, paljon vaikeampi tällä kertaa. En kestä tätä kauvan. — — —
Ingrid hypähti istualtaan, vuorineuvoksettaren kello soi. Hän oli istunut siinä ja uneksinut niin elävästi, että hämmästyi nähdessään hänen armonsa yksinään ja ett'ei musta kuomureki seisonutkaan oven edessä.
Hänen armonsa oli soittanut kutsuakseen Staava neitsyttä, mutta tämä ei tullutkaan. Hän pyysi Ingridin menemään alas Staavan huoneeseen käskemään häntä.
Ingrid meni, mutta pieni siniruutuinen huone oli tyhjänä. Tyttö aikoi kysyä kyökissä, missä Staava olisi, vaan ennenkun hän ehti avata oven, kuuli hän Heden puhuvan. Hän jäi seisomaan, ei voinut pakoittaa itseään tapaamaan häntä.
Mutta hän koetti kuitenkin taistella itsensä kanssa. Eihän se tuo voinut mitään sille, ett'ei ollut se, jota Ingrid odotti. Hän koettaisi tehdä jotain Heden hyväksi. Hänen pitäisi saada hänet jäämään kotiin. Ennen ei hän ollut tuntenut tämmöistä vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Eihän hän ollut niin hirveä.
Ingrid kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä.