— Ei siitä ole tullut mitään. Hän ei ole tehnyt mitään.
— Sen minä tiedän, joka olen asiasta huolen pitänyt — sanoi rouva Surutar. Se oli minun ansioni, ett'ette sanoneet hänelle syytä, miksi hän sai jäädä tänne. Jos hän olisi tiennyt tämän, ei hän olisi elänyt noissa ruusunhohtoisissa toiveissa tavata sitä, jota rakasti. Jos ei hänellä olisi ollut noita toiveita, ei hän myöskään olisi tuntenut niin hirveätä pettymystä. Ell'ei pettymys olisi tehnyt häntä niin masentuneeksi, olisi hän ehkä voinut tehdä jotain hullun hyväksi. Mutta nyt ei tyttö ole katsonutkaan häneen. Tyttö vihaa häntä senvuoksi, että hän ei ole se, joka hänen piti olla. Se on minun työtäni, Staava neitsyt, sekin.
— Armollinen rouva ymmärtää asiansa sanoi Staava neitsyt.
Rouva Surutar otti esille pitsinenäliinansa ja pyhki punareunaisia silmiään. Se näytti olevan tyytyväisyyden osoite.
— Staavan ei tarvitse olla olevinaan — sanoi hän. — Ei Staava siitä pidä, että olen ottanut tuon huoneen linnuilleni. Ei Staava siitäkään ole hyvillään, että pian saan haltuuni koko talon. Sen minä tiedän. Te rouvanne kanssa aijoitte pettää minut. Mutta nyt ei ole enää toivomista!
— Ei ole — sanoi Staava neitsyt — armollinen rouva voi olla huoleti siitä. Ei ole toivoa. Nuori herra lähtee tänään. Hän on laittanut laukkunsa kuntoon, ja silloin hän varmaan lähtee. Kaikki hänen armonsa ja minun tämän syksyiset toiveet olivat turhat. Ei mitään tullut tehdyksi. Me uskoimme tytön ainakin voivan viekotella hänen jäämään kotiin, mutta huolimatta kaikesta hyvästä, mitä hänelle olemme osoittaneet, ei hän ole mitään koettanut hyväksemme.
— Niin, huono hän on ollut, sen minä tiedän — sanoi rouva Surutar. — Mutta kaikessa tapauksessa täytyy hänet saada pois nyt. Tästä aijoin puhua hänen armonsa kanssa.
Rouva Surutar alkoi huojuvilla jaloillansa laahata itseään ylös rappusia yläkertaan. Joka rappusella kohotti hän siipiään hiukkasen, ikäänkuin saadakseen apua niistä. Hän olisi varmaan paljoa mieluummin tahtonut lentää.
Ingrid seurasi häntä. Hänet oli vallannut ihmeellinen ihastus. Vaikka tuo olisi ollut mailman kaunein nainen, ei hän olisi tuntenut tämmöistä halua häntä seurata.
Kun Ingrid astui pieneen salonkiin, istui Rouva Surutar vuorineuvoksettaren vieressä ja kuiskaili tuttavallisesti hänen kanssaan, aivankuin olisivat he rakkaita, vanhoja ystäviä.