— Niin hän vaan tekee.
— Ettekö te yhtään tiedä, mitenkä saisitte hänet paranemaan?
— Emme tiedä mitään, emme ymmärrä mitään.
Rouva Surutar vaikeni silmänräpäykseksi. Kun hän taas puhui, oli hänen äänessään terävä ja kova sointu.
— Kaikki näyttää olevan hyvin hyvästi, Staava neitsyt, mutta sittenkään en ole oikein tyytyväinen teihin.
Samassa hän kääntyi ja katsoi Ingridiä terävästi kasvoihin.
Ingrid väistyi taapäin. Rouva Suruttarella oli pienet kurttuiset kasvot, alapuoli niin kokoonluhistunut, että alaleukaa tuskin huomasi. Hampaansa olivat kuin sahan terät ja paljon karvoja ylähuulessa. Kulmakarvat muodostivat yhden ainoan hiustupsun. Iho oli aivan ruskea.
Ingrid ihmetteli, eikö Staava neitsyt nähnyt, mitä hän näki. Rouva
Surutar ei ollut ihminen. Hän oli vain eläin.
Rouva Surutar aukasi huulensa, niin että hampaat kiiluivat, kun hän näki Ingridin.
— Kun hän tuli tänne, tuo tyttö — sanoi hän Staava neitsyelle — luulitte te, että hän oli tänne sallimuksesta lähetetty. Te näitte hänen silmistään, että hän oli sallimuksen ohjaama, joka pelastaisi Heden. Hän sai hullut tottelemaan. Mitenkä on käynyt?