— Mitenkä muuten voidaan talossa — sanoi rouva Surutar. — Mitenkä olette joulun viettäneet?
— Olemme viettäneet joulun entiseen tapaamme — sanoi Staava. — Päivät päästään istuu hänen armonsa hiljaa paikoillaan ja kutoo sukkaa, hän ajattelee vaan poikaansa, eikä muista, että on pyhät. Joulunaaton annoimme kulua kuin muunkin päivän. Ei lahjoja, eikä kynttilöitä.
Ei kuusta eikä jouluruokaa? Ei kirkkomatkaakaan, armollinen rouva, ei edes kynttilöitäkään ikkunoissa jouluaamuna.
Mitenkäpä muistelisi vuorineuvoksetar Jumalan poikaa, kun ei Jumala tahdo parantaa hänen omaansa — sanoi rouva Surutar.
— Niinhän se lienee?
— Hän on kai kotona taas. Taitaa olla parempikin nyt?
— Ei, parempi hän ei ole. Hän on yhtä arka.
— Onko hän yhä vaan kuin talonpoika, eikö hän tule sisään huoneihin?
— Me emme saa häntä sisään huoneihin, hän pelkää armollista rouvaa, senhän rouva Surutarkin tietää.
— Hän syö kyökissä ja nukkuu renkituvassa?…