Niinkuin hänen tapansa oli luistelemassa ollessa, teki hän pitkän kaaren ulospäin järvelle, voidakseen nähdä erään kapean niemekkeen ohi. Sen hän teki tahtomattaan, mutta sivuutettuaan niemen, tiesi hän tehneensä tuon kaarroksen senvuoksi, että näkisi paloiko tuli hänen äitinsä ikkunassa.
— Nyt minun hänen mielestänsä jo pitäisi tulla sisään, mutta odottakoon hän hetken vielä. Jää on niin mainiota.
Enimmäkseen ne olivat epämääräisiä tunteita, liikkeen tuottaman ilon ja kauniin illan synnyttämiä, jotka hänessä heräsivät. Juuri tuommoisena kuutamoiltana pitää luistelemaan mennä. Hän rakasti tätä lempeää iltahämärää. Valo viipyi vielä, mutta yön rauha oli jo tullut. Kaikki mitä oli parasta yössä ja päivässä!
Siellä oli toinenkin luistelija ulkona jäällä. Se oli nuori tyttö. Hän ei tiennyt tunsiko tyttöä, mutta luisteli hänen luokseen katsoakseen, kuka tyttö oli. Ei, tuttu se ei ollut, mutta hän ei voinut olla sanomatta paria sanaa siitä, miten erinomainen jää oli, luistellessaan tytön ohitse.
Vieras taisi olla kaupunkilaistyttö, hän ei tainnut olla tottunut siihen, että häntä noin vaan ilman muuta puhuteltiin. Tyttö näytti aivan pelästyneeltä, kun hän sille pari sanaa virkkoi. Niin, olihan hän kummallisesti puettuna. Olihan hän täydellisesti talonpoikaisvaatteissa.
Olkoon, ei hän enään peloitteleisi. Hän kääntyi ja luisteli ulos järvelle. Jää oli kyllin suuri heille molemmille.
Mutta Ingrid oli vähällä ollut huutaa hämmästyksestä. Hede oli tullut luistellen, komeasti ja sulavana, käsivarret ristissä yli rinnan, hatun lieri ylöskäännettynä, tukka siveltynä otsalta, niin ett'ei se riippunut korvien edessä.
Hän oli puhunut sivistyneen miehen äänellä, melkein murtamatta taalainkielellä.
Ei hän joutunut pitkältä ihmettelemään. Rantaan hän riensi.
Hän saapui hengästyneenä kyökkiin. Ei tiennyt, mitenkä sen sanoisi lyhyesti ja kyllin selvästi.