— Staava neitsyt, nuori herra on tullut kotiin.
Kyökki oli tyhjä, sekä Staava, että piiat olivat ulkona. Ei ollut ketään neitsyenkään huoneessa. Ingrid ryntäsi koko talon läpi, tuli huoneihin, joissa ei milloinkaan käyty. Koko ajan hän huusi: — Staava neitsyt, Staava neitsyt! Nuori herra on tullut kotiin!
Ingrid oli aivan villinä, seisoi vielä huutaen ylhäällä ylikerran etehisessä, kahden piian, Staava neitsyen ja itse vuorineuvoksettaren ympäröimänä. Hän hoki tuota samaa yhä uudelleen, mielenliikutuksesta voimatta vaieta.
Ei erehtynyt kukaan siitä, mitä hän tarkoitti. Kaikki neljä seisoivat tuossa yhtä sekavina kuin hän, kasvot värähtelivät, kädet vapisivat.
Ingrid kääntyi epätoivoissaan vuoroin jokaisen puoleen. Pitihän hänen antaman selityksiä ja käskyjä, mutta mitä hän oli aikonut käskeä? Voi, miksi petti muisti hänet! Hän katsoi hurjan kysyvänä vuorineuvoksettareen. Mitä on tapahtunut, mitä tahdoinkaan?
Matalalla, vapisevalla äänellä antoi vanha rouva pari ohjetta. Hän melkein kuiskasi, hän. — Kynttilä ja valkeaa uuniin nuoren herran huoneeseen. Nuoren herran vaatteet ovat asetettavat esille!
Ei ollut aika eikä paikka sovelias Staava neitsyen kerskailla. Mutta olipa kuitenkin äänessä jonkinlaista arvokkaisuutta, kun hän vastasi: — Aina on nuoren herran huonetta lämmitetty. Nuoren herran vaatteet ovat aina valmiina häntä odottamassa.
— Ingrid menee omaan huoneeseensa — sanoi hänen armonsa.
Nuori tyttö teki aivan päinvastoin. Hän meni salonkiin, seisoi siellä ikkunassa, nyyhkytti ja vapisi, mutta ei tiennyt ollenkaan, ett'ei ollut ääneti ja hiljaa.
Hän pyyhki kärsimättömästi kyyneleet silmistään, voidakseen nähdä alas lumikentälle, joka levisi rakennuksen edessä. Kun häntä vaan ei itkettäisi, näkisi hän kaikki tarkasti kirkkaassa kuutamossa. Nyt hän tuli. — Tuolla, tuolla! — huusi Ingrid hänen armolleen. — Hän kävelee kiireesti, hän juoksee! Tule vaan tänne ja katso!