Ingrid oli todellakin tyyntynyt. Voimakas, voimakas onnellisuuden tunne oli vallannut hänet ja se rauhoitti hänen levottomuutensa. Hän oli kuin se, joka edessään näkee taivaan autuudet. Hän lepäsi huoletonna enkelien sylissä, jotka kantoivat häntä ylöspäin, ylöspäin.
Mutta Hedessä ei huomannut mitään muutosta. — Minä tulen sisälle — sanoi hän sanoakseni, että olen saanut niin kovan pääkivun, että minun täytyy mennä heti maata. Minä tunsin sen jo alhaalla jäällä.
Vuorineuvoksetar ei vastannut tähän mitään. Se oli niin yksinkertaista, mutta hän ei ollut voinut sitä aavistaa. Hän tarvitsi ainakin sekunnin voidakseen käsittää, ett'ei Hede tietänyt mitään taudistaan, että hän eli jossain kaukana menneisyydessä.
— Mutta ehkä saisin kuitenkin ensin kupin teetä — sanoi hän ja näytti vähän hämmästyneeltä, kun oli niin hiljaista.
Vuorineuvoksetar tuli teetarjottimen luokse. Hede katsoi häneen. —
Onko äiti itkenyt, äiti on niin vaiti?
— Olemme istuneet ja puhuneet eräästä surullisesta tapahtumasta, minä ja minun nuori ystäväni tässä — sanoi hänen armonsa ja osoitti Ingridiä.
— Voi, suokaa anteeksi — sanoi Hede minä en nähnyt, että täällä oli vieraita.
Nuori tyttö tuli lähemmäksi kynttelin valoa, niin kauniina kuin on vaan se, joka tietää taivaan porttien ensi hetkessä avautuvan itselleen.
Hede tervehti hiukan jäykästi. Hän ei selvästi tiennyt, kuka hänellä oli edessään. Vuorineuvoksetar esitteli.
Hän katsoi vilkaisemalla Ingridiin.