— Näin neiti Bergin äsken alhaalla jäällä — sanoi hän.
Hän ei tiennyt Ingridistä mitään, ei ollut milloinkaan puhunut hänen kanssaan.
IX.
Nyt koitti heille lyhyt onnen aika. Niin eivät olleet asiat, että olisi Gunnar Hede ollut terve, mutta hänen läheisimpänsä olivat jo siitäkin onnelliset, että voivat kuvitella hänen olevan paranemaan päin. Hän oli kadottanut melkein kokonaan muistinsa: oli pitkiä aikoja hänen elämässään, joista hän ei muistanut mitään, hän ei osannut soittaa viulua, hänen tietonsa olivat melkein hälvenneet, ja hänen ajatuskykynsäkin oli hyvin heikko, niin että hän sekä luki että kirjoitti vastenmielisesti. Mutta hän oli kuitenkin paljoa parempi: hän ei ollut enää arka, hän piti äidistään, hänellä oli taas herrasmiehen käytös ja herrastavat. Sen voi ymmärtää, että vuorineuvoksetar ja koko hänen talonsa olivat ihastuneet.
Loistavalla tuulella oli Hede, hän oli iloa ja riemua päivät päästään, ei istuskellut alakuloisena, solui ohi kaiken semmoisen, jota ei voinut ymmärtää, ei puhunut milloinkaan asioista, jotka vaativat ajatusten ponnistusta, vaan puhui hilpeästi ja vilkkaasti.
Hän huvittelihe enimmäkseen urheilulla. Hän otti Ingridin mukaansa
mäen laskuun ja luistinretkille, paljoa he eivät puhelleet, mutta
Ingridistä oli hauskaa saada olla mukana. Hän oli ystävällinen
Ingridille, niinkuin muillekin, mutta ei vähääkään rakastunut häneen.
Hyvin usein ajatteli hän morsiantaan, miksi hän ei kirjoittanut ja muuta samanlaista. Mutta sekin huoli häneltä haihtui hetken kuluttua. Hän karkoitti heti luotaan kaikki surulliset ajatukset.
Ingrid ajatteli, ett'ei hän tällä tavalla hyväksi parane. Hänet pitää kerran pakoittaa ajattelemaan, katsomaan sisemmäksi itseensä, jota hän nyt ei uskaltanut. Mutta Ingrid ei tohtinut häntä pakoittaa siihen, ei hän, eikä kukaan muukaan. Ingrid ajatteli, että jos vaan Hede hiukankin alkaisi häntä rakastaa, niin silloin hän sen uskaltaisi.
Ingridin mielestä he nyt kaikki aluksi tarvitsivat vähäsen onnea.
* * * * *