— Vai sääli?
— Niin kyllä, tiesinhän minä, ett'ei sinusta tulisi mitään, jos jatkaisit samalla tavalla, kuin olet alkanut. Ja niin vannoin minä, että sen lapsen ei tarvitsisi istua koko ikäänsä odottamassa häntä, joka ei milloinkaan tulisi. Hänen ei tarvitse jäädä odottamaan ja surkastumaan sinua odottaessaan. En tahdo parin vuoden kuluttua tavata häntä kasvot kulmikkaina ja syvät uurteet suupielissä…
Hän vaikeni. Hede oli alkanut omituisen tutkivasti tarkastaa häntä.
Mutta Gunnar Hede oli jo käsittänyt, että Ålin piti hänen morsiammestaan. Se koski häneen syvästi, että tämä tahtoi pelastaa hänet tämmöisissäkin suhteissa, ja tämän tunteen valtaamana hän antautui ja jätti Ålinille viululaatikkonsa.
Kun Ålin oli lähtenyt, luki Hede kokonaisen tunnin kuin epätoivoinen, mutta sitten heitti hän kirjan pois.
Mitä tuo lukeminen auttaisi? Hän olisi valmis kolmen tahi neljän vuoden kuluttua, ja kuka siitä vastaisi, ett'ei maatila jo sillä aikaa olisi myyty.
Melkein kauhulla tunsi hän, miten rakas tuo vanha paikka oli hänelle. Se oli oikeaa lumousta. Jokaisen huoneen, jokaisen puun hän voi nähdä edessään, jos mieli tuntea itsensä onnelliseksi, ei hän voisi olla vailla mitään tuosta kaikesta.
Ja tässäkö tulisi hänen istua hiljaa kirjan ääressä, kun se oli luisumaisillaan pois häneltä!
Hän tuli yhä levottomammaksi, tunsi ohimoittensa tykyttävän kuin kuumeessa. Hän tuli aivan epätoivoiseksi, kun ei ollut viulua, johon tarttua ja soittaa itsensä tyyneksi.
— Oo — sanoi hän — tuo Ålin saattaa minut lopulta hulluksi. Ensiksi tuo hän minulle tämän sanoman ja sitten vie hän minulta viuluni.