— Ihmisellä, semmoisella kuin minä, täytyy olla viulu kädessään niin suruissa kuin iloissa. Minun täytyy tehdä jotain, minun täytyy hankkia rahaa, mutta minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta päässäni. En voi ajatella ilman viuluani.
Hede raivosi siitä, että oli lukittu tänne kirjojensa ääreen. Hulluutta oli istua lukemaan pitkällistä tutkintoa, kun hän tarvitsi rahaa, rahaa, rahaa.
Hän ei kärsinyt tuota tunnetta, että oli lukkojen takana. Hän oli niin vihoissaan Ålinille joka oli keksinyt tämän hullutuksen, että pelkäsi lyövänsä häntä, kun hän palaisi tänne.
Kyllä hän soittaisi, jos viulunsa olisi täällä, nyt se juuri olisi tarpeen. Hänen verensä paloivat levottomuudesta, niin että hän melkein oli tulla hulluksi. —
Juuri Heden hartaimmasti ikävöidessä viuluansa tuli pihamaalle kuleksiva pelimanni ja alkoi soittaa. Se oli vanha, sokea ukko, joka soitti epäpuhtaasti ja tunteettomasti, mutta Hedeä liikutti juuri silloin viulun soitto niin, että hän sitä kuunteli kyyneleet silmissä ja kädet ristissä.
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä työnsi hän auki ikkunan ja kiipesi maahan viiniköynnösten avulla. Ei hän tuntenut omantunnon vaivoja siitä, että oli jättänyt työnsä. Hänestä tuntui, että viulu oli tullut pihalle ainoastaan lohduttamaan häntä hänen onnettomuudessaan.
Hede ei kai milloinkaan ollut mitään pyytänyt niin nöyrästi kuin hän nyt pyysi sokealta vanhukselta viulua lainaksi. Koko ajan seisoi hän lakki kädessä, vaikka mies oli umpisokea.
Ukko ei näyttänyt ymmärtävän, mitä hän halusi. Hän kääntyi tytön puoleen, joka häntä talutti. Hede kumarsi köyhälle tytölle ja uudisti pyyntönsä. Tyttö katsoi Hedeen, niinkuin sen täytyy, jonka on nähtävä kahden edestä. Katse tuli niin varmana suurista harmaista silmistä, Hede tunsi, miten se tarkkasi häntä, nyt se oli kauluksen kohdalla ja tarkasti, oliko hänellä vasta silitetty edusta, nyt se tutki, oliko takki harjattu, nyt olivatko saappaat kiilloitetut.
Hedeä ei ollut milloinkaan ennen näin tarkastettu. Hän näki selvään, että nuo silmät eivät hyväksyneet häntä.
Mutta niin ei käynyt. Tytöllä oli omituinen tapa hymyillä. Hänellä oli niin totiset kasvot, että sai sen käsityksen, kun hän hymyili, että oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän sattui näyttämään iloiselta. Ja nyt levisi tuommoinen harvinainen hymyily hänen huulilleen.