Hän otti viulun ukolta ja ojensi sen Hedelle. — Nyt tahdomme valssin
Noita-ampujasta — sanoi hän.
Hedestä tuntui oudolta soittaa nyt juuri valssia, mutta olihan oikeastaan yhdentekevää, mitä hän soitti, kunhan vaan sai viulun käteensä.
Ei hän muuta tarvinnut. Viulu alkoi heti lohdutella häntä, se puhui hänelle heikoin, rämisevin sävelin. — Olen vaan köyhän miehen viulu — sanoi se — mutta semmoisena kuin olen, olen lohdutukseksi ja avuksi sokealle miesparalle. Minä olen valkeutena, värinä ja kirkkautena hänen elämässään. Minä se olen, joka häntä lohdutan köyhyydessä, vanhuudessa ja sokeudessa.
Hede tunsi, mitenkä tuo hirveä alakuloisuus, joka oli lannistanut hänen toiveensa, alkoi väistyä pois hänestä. — Sinä olet nuori ja voimakas — sanoi viulu hänelle. — Sinä voit taistella ja sotia. Sinä voit pidättää sen, joka tahtoo sinua paeta. Miksi olet sinä toivoton ja suruissasi?
Hede oli soittanut silmät alas luotuina, nyt kohotti hän päänsä ja katsoi niihin, jotka ympäröivät häntä. Siinä oli aika suuri joukko lapsia ja joutilasta väkeä kadulta, jotka olivat tulleet pihalle soittoa kuulemaan.
Vaikka eiväthän he olleet tulleet ainoastaan soiton vuoksi. Sokea ja hänen tyttönsä eivät olleet ainoat kulkueessa.
Vastapäätä Hedeä seisoi trikoihin puettu olento, käsivarret paljaina, ristissä yli rinnan. Hän näytti vanhalta ja kuluneelta, mutta Hede ei voinut olla ajattelematta, että sillä miehellä vasta oli korkea rintakehä ja pitkät viikset. Ja tuolla oli hänen vaimonsa, pieni ja lihava, eikä hänkään aivan nuori, mutta loistavan onnellinen paljeteissaan ja keinuvissa harsohameissaan.
Soiton ensi tahtien aikana seisoivat he hiljaa ja miettivät. Jo levisi suloinen hymyily heidän huulilleen ja ottaen toisiaan kädestä alkoivat he tanssia pienellä tilkkutäkillä.
Hede huomasi, että kaikkia temppuja tehdessä seisoi vaimo melkein liikkumatonna, miehen yksinään tehdessä työtä. Hän hyppäsi vaimonsa ylitse, pyöri hänen ympäri ja heitti kuperkeikan hänen ylitsensä. Vaimo ei tehnyt juuri muuta kuin heitteli lentomuiskuja yleisölle.
Mutta oikeastaan ei Hede ajatellut paljon heitä. Hänen jousensa alkoi lennellä yli kielten. Se sanoi hänelle, että onni on taistelussa ja valloittamisessa. Se tahtoi melkein ylistää hänelle onneksi sitä, että kaikki hänelle oli epäselvää. Hede seisoi tuolla ja soitti rohkeutta ja toivoa itselleen, eikä ajatellutkaan vanhoja nuorallatanssijoita.