Ingridin oli vaikea käsittää, miksi ihmisiä suututti, kun hän sanoi tahtovansa takaisin Munkhyttaan. Suututtavan se näytti isää ja äitiäkin ja kaikkia muitakin pitäjäläisiä. Kun oli Råglandassa, niin silloin varmaankaan ei saanut ikävöidä mihinkään muuhun paikkaan mailmassa.
Ingrid huomasi pian, että oli parasta, kun hän ei puhunut mitään matkastaan. Syntyi niin loppumattomasti esteitä, heti kun hän siitä mainitsi. Ei ollut heille kylliksi sekään, että tie oli vielä yhtä huonoa. Aitoja ja muureja ja vallihautoja he rakensivat hänen ympärilleen. Hänen pitäisi tikata täkkiä, kutoa kankaita ja istuttaa taimilavat. Ei suinkaan hän tahtoisi lähteä pois pappilan suurista syntymäpäiväjuhlista! Ei hän saanut matkustaa, ennenkun Karin Landbergin häät olivat vietetyt!
Muuta hän ei enään voinut kuin kohottaa kätensä kohti keväistä taivasta ja rukoilla sen kiirehtimään työtään. Auringonpaistetta hän rukoili ja lämmintä, hän kärtti tuota ihanaa aurinkoa, että se ottaisi haltuunsa tuon pitkän rajametsän, lähettäisi sinne pienet, paahtavat säteensä kuusten väliin ja sulattaisi lumen niiden alta. Rakas, rakas, oli aivan samantekevää, jos lumi suli laaksoista, kunhan vaan vuoret päiville sulaisi, kunhan metsäpolkuja kulkemaan pääsi, kunhan paimentyttöset mökkiinsä muuttaa saisivat, kunhan se tie kulkukuntoon joutuisi, joka oli puolta lyhempi maantietä.
Ingrid tiesi, kuka ei odottaisi kyytiä eikä kerjäisi kyytirahoja, silloin kun metsätietä kulkemaan pääsisi. Hän tiesi, kuka silloin lähtee pois pappilasta valoisana yönä, tiesi kuka sen tekee, pyytämättä lupaa ainoaltakaan ihmiseltä.
Hän luuli odottaneensa ennenkin kevättä. Sehän oli kaikille ihmisille yhteistä, tuo kevään odottaminen. Mutta nyt tiesi Ingrid, ett'ei hän milloinkaan ennen ollut sitä ikävöinyt. Ei, ei, tuota toista hän ei voinut kutsua ikävöimiseksi!
Ennen oli hän odotellut lehteä puihin ja vuokkoja ja rastaanlaulua ja käen kukuntaa. Mutta se oli lapsellisuutta eikä mitään muuta. Se ei ikävöinyt kevättä, joka ajatteli vaan sitä, mikä oli kaunista. Maasta hän ottaa ensimmäisen mullan, joka lumesta esiin pistää ja sitä suutelee. Hän noukkii ensimmäisen kurttuisen nokkoslehden, voidakseen sillä polttaa itseänsä, että nyt on kevät.
Hyvin hyviä olivat kaikki ihmiset hänelle. Vaikka he eivät mitään sanoneet, oli se luulo yhä heissä, että Ingrid aina ajatteli päästä lähtemään pois. — Minä en voi ymmärtää, miksi sinä tahdot pois sinne tuota hullua vahtimaan — sanoi Karin Landberg eräänä päivänä. Oli kuin olisi hän lukenut Ingridin ajatukset. — Jo hän ne on heittänyt mielestään — sanoi papinrouva, ennenkun Ingrid joutui vastaamaan.
Karinin mentyä sanoi papinrouva: — Ihmiset sitä ihmettelevät, että sinä tahdot pois meiltä. — Ingrid vaikeni. — Sanovat, että kun Hede tuli paremmaksi, taisi hän olla semmoinen, että sinä rakastuit häneen. — Ei, ei silloin kun hän paremmaksi tuli — sanoi Ingrid, jota alkoi naurattaa. — Olkoon miten tahansa, niin hänen kanssaan ei ole naimisiin menemistä — sanoi kasvatusäiti. — Isä ja minä olemme siitä puhelleet ja meistä on sinulle parempi, että pysyt meillä. — Hyviä te olette, kun tahdotte pitää minua luonanne — sanoi Ingrid. Ja liikutettu hän olikin siitä, että he tahtoivat olla niin hyviä hänelle.
He eivät uskoneet häntä, vaikka hän olisi ollut kuinka nöyrä. Ingrid
ei voinut käsittää, mistä tähdestä he lukivat hänen ikävöimisensä.
Nyt oli kasvatusäiti sanonut, ett'ei hän saa enään matkustaa sinne.
Mutta siihen hän ei voinut tyytyä.
— Voisivathan he sinulle kirjoittaa, jos sinua sinne tarvitsevat — sanoi hän.