— Ja sinä aiot naida miehen, joka semmoista on tehnyt — sanoi
Ingrid. — Minä uskon, että parempi on naida itse Kilipukki.
Ja sen Ingrid sanoi niin suoraan ja selvällä tarkoituksella ja oli niin omituista, että Ingrid, joka oli niin lempeä, tahtoi sanoa jotakin kovaa, että oikein vihlasi Karinin sydäntä. Hän oli sitten levoton monta päivää, että jos ei Olof ollutkaan se, jonka hänen piti olla. Se aivan katkeroitti Karinin elämän, kunnes hän eräänä päivänä otti kertoakseen Olofille koko asian, ja silloin oli sulhanen kyllin lempeä lohduttaakseen ja rauhoittaakseen häntä.
Ei ole helppo asia odotella kevättä Vermlannissa. Iltasella voi olla auringon paisteista ja lämmintä, ja kuitenkin voi aamusella maa olla valkeana lumesta. Karviaismarjapensaat ja ruohokentät voivat kyllä vihannoida, koivumetsä vaan on paljaana ja ikäänkuin kiusallakaan ei puhkea.
Helluntaina oli kevät laaksoissa, mutta eivät olleet Ingridin rukoukset auttaneet mitään. Ei ollut yksikään paimentyttö muuttanut metsään, eivät olleet suot kuivaneet, ei ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan metsätietä.
Helluntaipäivänä oli Ingrid kirkossa ja kasvatusäiti myöskin. Oli niin suuri juhlapäivä, että he saivat ajaa vaunuissa. Ennen aikaan oli Ingridistä ollut hyvin hauskaa tulla ajaen täyttä laukkaa kirkkopihalle, jolloin ne, jotka seisoivat kiviaidan luona ja tien vieressä, ottivat lakin päästään ja tervehtivät, ja ne, jotka seisoivat keskitiellä, heittäysivät parilla aika hyppäyksellä syrjään. Mutta näihin aikoihin ei häntä ilahuttanut mikään. "Ikävöiminen vie ruusulta tuoksun, ja täysikuulta sen loisteen", sanoo sananlasku.
Mutta Ingridistä oli hyvää, se mitä hän kuuli kirkossa. Tuntui hyvältä kuulla, että opetuslapset heidän ikävässään saavat lohdutuksekseen ilon ihmeen. Se oli hänestä hauskaa, että Jesus ajatteli lohduttaa niitä, jotka niin hartaasti ikävöivät häntä.
Kun Ingrid ja kaikki muut istuivat kirkossa, tuli pitkä mies kävellen maantietä. Hänellä oli turkki yllään ja raskas rihkamasäkki selässä, niinkuin sillä, joka ei osaa eroittaa talvea kesästä, arkipäivää pyhästä. Hän ei mennyt sisälle kirkkoon, vaan hiipi hyvin pelokkaasti hevosten ohitse, jotka olivat sidotut aidanvarteen, sisään kirkkomaalle.
Siellä istuutui hän eräälle haudalle ja ajatteli kaikkia niitä kuolleita, jotka vielä nukkuivat ja yhtä kuollutta, joka oli herännyt elämään. Hän istui vielä paikallaan, kun ihmiset tulivat kirkosta.
Karin Landbergin Olof oli ensimmäisiä, joka kirkosta tuli ulos, ja sattuessaan katsomaan kirkkomaalle päin, huomasi hän taalalaisen. On vaikea sanoa uteliaisuusko vai muuko hänet johti hautuumaalle, mutta sinne hän meni puhumaan taalalaisen kanssa. Hän tahtoi nähdä, oliko mahdollista, että se, jonka sanottiin paranneen, oli tullut mielipuoleksi uudestaan.
Ja se oli kyllä mahdollista. Hän kertoi heti nuorelle sulhaselle, että hän istui odottamassa erästä, jonka nimi oli Hautalilja. Se tulisi ja soittaisi hänelle. Se osasi soittaa, niin että aurinko tanssi ja tähdet kaaressa kulkivat.