Myöhemmin illalla kertoi hän kaiken tämän Ingridille. Oli varminta antaa tytön tietää koko totuus, niin että hän antaisi järjen hallita.
Mutta yön saavuttua, tunsi Ingrid, ett'ei hänellä ollut aikaa kauvempaa odottaa kevättä. Hän lähti kulkemaan, tyttö parka, jalkasin maantietä Munkhyttaan. Tulisi hän perille sitäkin myöten, vaikka hän tiesi, että se oli kaksi kertaa niin pitkä kuin metsätie.
X.
Oli toisen helluntaipäivän iltapäivä. Ingrid tuli astuen maantietä myöten. Oli hymyilevä seutu: pieniä, matalia vuoria, ja pieniä koivikkosaaria peltojen välillä ja joskus keskessäkin. Oli kukkia pihlajissa ja tuomissa, vaaleita, meheviä lehtiä haavoissa, maantieojat olivat täynnä kirkasta, lorisevaa vettä, joissa puhtaaksi huuhdotut kivet pohjalla kimaltelivat ja loistivat.
Ingrid kulki ja suri häntä, joka oli tullut uudelleen hulluksi, mietti, voisiko tehdä mitään hänen hyväkseen, mietti oliko siitä mihinkään, että hän näin läksi kotoansa.
Hän oli nälissään ja väsynyt, kengät jo alkoivat kulua rikki. Hän ajatteli, että olisi parasta kääntyä. Ei hän kuitenkaan jaksaisi perille.
Hän tuli yhä alakuloisemmaksi, mitä edemmäksi kulki. Hän ei voinut olla ajattelematta, että oli turhaa hänen tulla sinne nyt, kun Hede oli tullut aivan mielipuoleksi. Varmaankin oli jo aivan myöhäistä, aivan toivotonta voida tehdä enään mitään.
Mutta heti kun hän ajatteli kääntyä, näki hän Heden kasvot aivan vieressään, niinkuin oli nähnyt ne usein ennenkin. Silloin sai hän uutta toivoa, ajatteli, että Hede kutsui häntä, tuli lujasti vakuutetuksi siitä, että hän kyllä voisi parantaa hänet.
Juuri kun Ingrid kohotti päätään ja näytti vähemmän alakuloiselta, tuli häntä vastaan omituinen seurue.
Sieltä tuli pieni hevonen, joka veti pieniä kärryjä, ja kärryissä istui paksu matammi, ja vieressä käveli laiha, kulunut mies, jolla oli pitkät viikset.