Täällä kaukana maaseudulla, jossa kukaan ei käsittänyt taiteellisuutta, tahtoivat rouva ja herra Blomgrén aina näyttää yksinkertaiselta porvarisväeltä. Pienet kärryt, joilla he ajoivat, olivat hyvin katetut, ei kukaan voinut aavistaa, ett'eivät ne sisältäneet muuta kuin ilotulitustarpeita ja silmänkääntäjäkoneita ja nukketeatterimarionetteja.
Ei voinut kukaan aavistaa, että tuo paksu mummo, joka istui korkealla kuorman päällä ja näytti hyvinvoivalta porvarimatammilta, oli entinen miss Viola, joka kerran oli lennellyt läpi ilman, tahi että tuo kävelevä mies, joka niin muistutti eronsaanutta sotamiestä, oli sama herra Blomgrén, joka joskus keskeytti vaelluksen yksitoikkoisuuden tekemällä hyppäyksen yli hevosen ja joka puhui vatsassa rastaille ja leivosille, jotka lauloivat puissa tien vieressä, niin että ne tulivat aivan hulluiksi.
Hevonen oli tuommoinen pienen pieni, joka oli vetänyt ennen karusellia, ja senvuoksi ei tahtonut kulkea, jos se ei kuullut soittoa. Rouva Blomgrén istui senvuoksi useimmiten kärryillä ja soitti huuliharppua, ja heti kun he tapasivat jonkun, pisti hän sen taskuunsa, ett'ei vaan uskottaisi heidän olevan tuommoista taiteilijaväkeä, jota maaseudulla ei kukaan kunnioita. Eivät he sillä tapaa kovin nopeasti päässeet eteenpäin, mutta kiirettä ei heillä ollutkaan.
Sokean viulunsoittajan täytyi kulkea vähän kauvempana jälestä, ett'ei huomattaisi hänen kuuluvan seuraan. Tällä sokealla oli pieni koira kulettajana, kun oli kielletty häntä pitämästä lasta taluttajanaan. Se olisi alituisesti muistuttanut herra ja rouva Blomgrénille pientä tyttöä, jonka nimi oli Ingrid. Sitä he eivät olisi kestäneet.
Ja nyt olivat nämä kaikki ulkona maalla kevään vuoksi. Vaikka heillä olisi ollut kuinka hyvät ansiot kaupungissa, niin täytyi herra ja rouva Blomgrénin maalle tähän aikaan vuodesta. He olivat taiteilijaväkeä, hän ja rouva Blomgrén.
He eivät tunteneet Ingridiä, ja hän kulki ensiksi heidän ohitsensa tervehtimättä, sillä hänellä oli kiire ja hän pelkäsi tulla pidätetyksi. Mutta hän tunsi heti, että se oli rumasti ja sydämmettömästi tehty ja kääntyi takaisin.
Jos Ingrid silloin olisi voinut iloa tuntea, niin kyllä hän sitä olisi tuntenut nähdessään vanhusten ilon hänet tavatessaan. Ja siitä syntyi pitkä keskustelu. Pieni hevonen kääntyi vähä väliä katsomaan, oliko karuselli mennyt rikki.
Ihmeellistä kyllä, oli Ingrid se, joka puhui enimmin. Vanhukset näkivät heti, että hän oli kulkenut ja itkenyt ja he tulivat niin huolestuneiksi siitä, että hän oli pakoitettu kertomaan heille kaikki vaiheensa ja seikkailunsa.
Oli nautinto Ingridin kertoa, sillä vanhuksilla oli oma tapansa käsittää kaikkea. He taputtivat käsiään, kun hän kertoi, mitenkä oli noussut pois haudasta ja kun hän kuvaili, mitenkä peloitti papinrouvan.
He hyväilivät ja ylistelivät häntä siitä, että hän oli lähtenyt pois pappilasta. Kaikki oli heille keveätä ja toivorikasta, suruista ja huolista eivät he tienneet mitään.