Heillä ei ollut juuri mitään mittoja, joilla mittasivat todellisuutta, senvuoksi heihin ei vaikuttaneetkaan sen karkeat puolet. He vertasivat kaikkea mitä kuulivat nukketeatterikappaleihin ja pantomiimeihin. Vähän surua ja surkeutta pantiin pantomiimeihinkin, mutta ne vaan kohottivat vaikutusta. Ja luonnollisesti loppuisi kaikki hyvästi. Kaikki loppui hyvästi pantomiimeissä.
Tuossa heidän toivorikkaudessaan oli jotain tarttuvaista. Ingrid tiesi, että he eivät ensinkään ymmärtäneet hänen onnettomuutensa suuruutta, mutta kuitenkin oli rohkaisevaa kuunnella heitä.
Mutta sai Ingrid heiltä todellisen avunkin. He kertoivat vähän aikaa sitten syöneensä päivällistä Forsåkerin kievarissa, ja juuri, kun he nousivat pöydästä, tuli kestikievariin ajaen muutamia talonpoikia, mukanaan hullu mies. Rouva Blomgrén ei sietänyt nähdä mielenvikaisia ja oli sentähden tahtonut lähteä heti pois, ja herra Blomgrén oli totellut häntä. Mutta mitäs, jos se olikin Ingridin hullu! Tuskin olivat he sen sanoneet, kun Ingrid sanoi, että se kyllä oli uskottavaa ja tahtoi jättää heidät.
Mutta silloin kysyi herra Blomgrén rouvaltansa juhlallisella tavallansa, eivätkö he olleet liikkeellä ainoastaan kevään vuoksi, ja eikö heille ollut yhdentekevää, minne he menivät, ja rouva Blomgrén kysyi yhtä pateetillisesti puolestansa, että luuliko hänen miehensä, että hän luopuisi rakkaasta Ingridistään, ennenkun tyttö oli saavuttanut onnensa sataman.
Karusellihevonen käännettiin ja keskusteleminen oli nyt vaikeampaa senvuoksi, että huuliharpun piti alkaa soida. Heti kun rouva Blomgrén tahtoi jotakin sanoa, täytyi hänen antaa soittokone herra Blomgrénille, ja kun herra Blomgrén tahtoi puhua, jätti hän sen taas rouvallensa. Ja joka kerta kun soittokone kulki suusta suuhun, pysähtyi tuo pieni hevonen.
Koko ajan oli heillä lohduttavia asioita kerrottavana Ingridille. He juttelivat kaikki sadut, jotka olivat nähneet nukketeatterissa näytettävän. He lohduttivat häntä Prinsessa Ruususella, he lohduttivat häntä Tuhkimuksella. He lohduttelivat häntä kaikilla mailman saduilla.
Herra ja rouva Blomgrén katselivat Ingridiä, kun he nyt näkivät, että hänen silmänsä alkoivat vähitellen loistaa. — Taiteilijasilmät! sanoivat he ja nyykäyttivät tyytyväisinä toisilleen. — Emmekös sitä jo sanoneet? Taiteilijasilmät!
Jollain ihmeellisellä tavalla olivat he keksineet, että Ingridkin kuului nyt heihin, oli taiteilijaväkeä hänkin. Heidän mielestään hän näytteli suuressa murhenäytelmässä. Suuri ilo se oli heidän vanhuuden päivinään.
He kulkivat eteenpäin niin joutuisaan kuin voivat. Vanha pari oli levotonna siitä, että Ingridin hullu ei ehkä enää olisi majatalossa.
Siellä hän oli vielä ja pahinta oli se, ett'ei kukaan tiennyt, mitenkä hänet saataisiin sieltä pois.