Hän asetti viulun poskeaan vastaan ja alkoi. Mutta taas estivät häntä sormien kankeat liikkeet. Hän ei osannut soittaa kuin kaikkein yksinkertaisimpia säveliä.
— Tässä ei auta muu, kuin alottaa alusta sanoi hän. Ja hän hymyili ja alkoi soittaa pientä menuettia. Se oli ensimmäinen, mitä hän oli oppinut. Sen oli isä soittanut hänelle, ja hän oli soittanut jälestä, opetellut korvakuulon mukaan. Hän aivan näki tuon hetken edessään. Ja hän kuuli sanat: "Tanssia tahtoi pieni prinssi, vaan taittoi hän jalkansa pienen".
Hän koetteli sitten muitakin pieniä tansseja. Näitä oli hän soittanut koulupoikana ollessaan. Hänet oli pyydetty tyttöpensiooniin soittamaan oppilaitten tanssiharjoituksissa. Hän näki pienten tyttöjen hyppivän ja pyörähtelevän ja kuuli tanssin opettajattaren polkevan tahtia.
Hän alkoi nyt tulla rohkeammaksi. Hän soitti ensimmäistä viulua eräästä Mozartin viulukvartetista. Kun hän oli harjoitellut sitä, oli hän ollut kimnasistinä Falunissa. Siellä olivat muutamat vanhat herrat harjoittaneet kvartettia eräitä soittajaisia varten. Mutta ensimmäinen viulu oli sairastunut ja hän sai ottaa ensimmäisen äänen, niin nuori kuin olikin. Eikä ollut hän silloin niin vähänkään ylpeä.
Gunnar Hede ei oikeastaan ajatellut muuta kuin mitenkä tulisi toimeen sormiensa kanssa, soittaessaan näitä lapsellisia harjoituksia. Mutta pian hän huomasi, että hänessä tapahtui jotain ihmeellistä.
Hänellä oli selvä tunne siitä, että sisällä hänen aivoissaan oli musta pimeys, joka himmensi häneltä menneisyyden. Heti kun hän koetti muistella jotakin asiaa, oli kuin olisi hän ollut haparoimassa jotakin pimeässä huoneessa. Mutta kun hän soitti, väistyi osa pimeyttä pois. Hänen sitä ajattelematta oli pimeys väistynyt niin paljon, että hän nyt voi muistella lapsuudenaikoja ja kouluaikaansa.
Nyt päätti hän antaa viulun johtaa, ehkä se ajaisi pois kaiken pimeyden.
Ja niin kävikin. Joka kappaletta, jota hän soitti, väistyi himmentävä pimeys hiukan. Viulu kuletti häntä vuodesta vuoteen, herätti hänessä eloon muistoja lukuajoistaan, ystävistä ja huveista. Tiheänä oli pimeys hänen edessään, mutta kun hän kulki sitä vastaan, viulu aseena kädessään, väistyi se askel askeleelta. Väliin katsoi hän taakseen, ikäänkuin katsoakseen, kiertelikö se häntä takaapäin. Mutta hänen takanansa oli kirkas päivä.
Viulu alkoi soittaa muutamia duettoja, joita soitettiin yhdessä viululla ja pianolla. Hän soitti ainoastaan muutaman tahdin kumpaakin. Mutta pimeys alkoi väistyä yhä enemmän, hän muisti morsiamen, kihlausajan.
Hän olisi tahtonut viivähtää tässä, mutta vielä oli jälellä paljon pimeyttä, se oli soitettava pois. Ei ollut hänellä aikaa.