Hän alkoi erästä virrensäveltä. Hän oli kuullut sen kerran, kun oli alakuloinen. Hän muisti, että oli istunut maalaiskirkossa sitä kuullessaan, mutta miksi oli hän ollut alakuloinen? Senvuoksi, että hän köyhänä kauppiaana kierteli kyliä tavaroineen. Se elämä oli kovaa. Sitä oli raskasta muistella.
Jousi lenteli kielillä kuin vihurituuli ja taas lohkesi iso palanen pimeyttä. Nyt näki hän sydänmaan metsän, lumeen peittyneet eläimet, nuo ihmeelliset olennot, joita kinokset muodostelivat niiden päälle. Hän muisti matkan morsiamen luokse, muisti mitenkä hän purki kihlauksen. Yhdellä kertaa selvisi tuo kaikki hänelle.
Ei hän tuntenut juuri surua, eikä iloakaan noita muistellessa.
Tärkeintä oli, että hän muisti. Ainoastaan se oli ääretön nautinto.
Tämän jälkeen pysähtyi jousi kuin itsestään. Se ei tahtonut kulettaa häntä eteenpäin. Ja kuitenkin oli hänellä paljon, paljon enempi muistamista. Vielä oli pimeys vahvana muurina hänen edessään.
Hän pakoitti viulun jousta edelleen. Ja se soitti kaksi pientä, yksitoikkoista säveltä, mitättömimpiä mitä hän milloinkaan oli kuullut. Mistä hänen viulunsa ne oli oppinut?
Pimeys ei väistänyt vähääkään näitä säveleitä. Ne eivät opettaneet hänelle oikeastaan mitään. Mutta niistä sointui tuska semmoinen, jota hän ei milloinkaan ennen tiennyt kokeneensa. Hurja, kamala pelko, sielun, langenneitten henkien sanomaton kauhu.
Hän lakkasi soittamasta, hän ei jaksanut kauvempaa. Mikä soi noissa sävelissä?
Pimeys ei niitä yhtään väistynyt, ja pahinta oli, että tuntui hänestä, että jos ei hän viulu kädessä kulkenut pimeyttä kohti ja ajanut sitä edestään, tuli se kietovana häntä vastaan ja tahtoi peittää hänet.
Hän oli seisonut ja soittanut silmät puoleksi ummessa, nyt kohotti hän silmänsä ja katsoi ulos todellisuuden mailmaan. Silloin huomasi hän Ingridin, joka oli seisonut siinä ja kuunnellut häntä koko ajan.
Hän kysyi sitten Ingridiltä, ei vastausta saadakseen, vaan pysäyttääkseen pimeyden edes silmänräpäykseksi: