— Milloin minä soitin tämän viimeksi?
Mutta Ingrid seisoi siinä väristen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Käyköön miten tahansa, mutta totuuden hän saa tietää. Käyköön miten tahansa, niin sanoisi Ingrid sen hänelle.
Kyllä häntä pelotti, mutta rohkea oli hän kuitenkin ja äärettömän päättäväinen. Nyt ei hän pääsisi häneltä pois, hän ei saisi luistaa pois häneltä.
Mutta rohkeus petti, eikä hän tohtinut sanoa Hedelle suoraan, että nämä olivat niitä säveleitä, joita hän soitti hulluna ollessaan, vaan hän kierteli kysymyksen.
— Sinä soitit niitä talvella kotona Munkhytassa — sanoi hän.
Paljon oli salaisuuksia Heden ympärillä. Mitenkä tuo tyttö sinutteli häntä? Hän ei ollut kansan naisia, hiuksensa olivat herrastapaan sidotut korkealle ja ne oli käherretty pienille kiharoille. Puku oli kotikutoinen, mutta kaulassa oli hieno pitsikaulus. Iho oli valkea ja kädet olivat pienet. Eivät ne olleet talonpoikastytön, nuo hienot kasvot ja suuret, uneksivat silmät. Heden muisti ei mitenkään voinut sanoa hänelle, kuka tuo tyttö oli. Mitenkä hän sitten voi sinutella häntä? Mitenkä tyttö tiesi, että hän oli soittanut tätä kotonaan?
— Mikä sinun nimesi on? — kysyi hän. — Kuka sinä olet?
— Minä olen Ingrid, jonka sinä näit Upsalassa monta vuotta sitten ja jota lohdutit kun hän ei oppinut tanssimaan nuoralla.
Tämä oli samaa entisyyttä, joka jo oli valjennut Hedelle. Hän muisti hyvästi Ingridin.
— Kuinka suureksi ja kauniiksi olet kasvanut, Ingrid! — sanoi hän. — Ja kuinka hienoksi olet tullut! Miten kaunis rintaneula sinulla on! — Hän oli istunut ja katsellut kauvan Ingridin rintaneulaa. Hän luuli tuntevansa sen, tuommoinen helmillä koristettu emaljinen rintaneula oli ollut hänen äidillään.