Tyttö vastasikin heti. — Minä olen saanut rintaneulan sinun äidiltäsi. Sinä olet kyllä nähnyt sen ennen.
Nyt pani Gunnar Hede pois viulun ja tuli Ingridin luokse. Hän kysyi hyvin kiivaasti:
— Mitenkä se on mahdollista, mitenkä sinulla on hänen rintaneulansa?
Miksi en minä tiedä, että sinä tunnet äitini?
Ingrid pelästyi aivan harmaaksi kauhusta. Hän tiesi jo, mikä seuraava kysymys olisi.
— Minä en tiedä mitään, Ingrid. En tiedä, miksi minä olen täällä. En tiedä, miksi sinä olet täällä. Miksi en minä tiedä sitä?
— Voi, elä kysy minulta! — Hän vetäytyi pois ja kohotti kätensä ikäänkuin suojaksi.
— Etkö sinä tahdo sanoa sitä?
— Elä kysy, elä kysy.
Hän tarttui Ingridiä kovasti ranteesen, pakottaakseen totuuden esille. — Sano vaan. Olenhan minä täydessä tajunnassa. Miksi on asioita, joita minä en muista.
Ingrid huomasi hänen silmissään jotain villiä ja uhkaavaa. Hän tiesi nyt jo, mitä Ingrid tulisi sanomaan hänelle. Mutta hän tunsi, että oli mahdotonta sanoa ihmiselle, että hän oli ollut mielipuolena. Paljon vaikeampaa se oli kuin hän olisi uskonut. Mahdotonta se oli, mahdotonta.