— Parempi on tulla uudelleen hulluksi. Minä kuulen heidän huutavan minulle ja minä näen itseni. Ja se on kauheaa, kauheaa, kauheaa…
Mutta silloin loppui Ingridin kärsivällisyys.
— Niin, se on oikein — huusi hän — tule hulluksi uudestaan, sinä. Se on juuri miehentapaista, että tulee hulluksi, ennenkun kärsii vähän tuskia.
Ingrid istui ja puri huuliansa, taistellen itkua vastaan, ja kun hän ei voinut saada sanoja kyllin nopeaan sanotuksi, otti hän Hedeä käsivarsista ja pudisti häntä.
Hän oli katkera, kuohui vihasta senvuoksi, että Hede tahtoi paeta häntä uudelleen, senvuoksi, ett'ei hän ponnistanut eikä taistellut.
— Mitä sinä välittäisit minusta, mitä sinä välität äidistäsi? Tule hulluksi uudelleen, niin silloin olet rauhassa!
Hän pudisti Hedeä vielä kerran.
— Päästä tuskista — sanoi hän. — Mutta se ei ole tuska sille, joka on odottanut sinua koko elämänsä, ett'et sinä tule milloinkaan. Jos olisi sinulla sydäntä muille kuin vaan itsellesi, niin voittaisit hyvin tuon pahan taistelemalla ja tulisit terveeksi. Mutta sinulla ei ole sydäntä kellekään.
— Sinä voit tulla niin kauniisti ja liikuttavasti, sinä — näyissä ja unissa pyytämään apua, mutta todellisuudessa et sinä apua tahdokaan. Sinä vaan kuvittelet, että sinun kärsimyksesi on raskainta maan päällä. Mutta toisia on, joilla on ollut pahempia kuin sinulla.
Hede katsoi ylös viimeinkin, ja katsoi Ingridiä pitkään ja syvästi kasvoihin. Ei Ingrid ollut juuri kaunis silloin. Kyyneleet virtasivat, ja hänen suunsa ympärillä värähteli siitä, että hän nyyhkytysten lomassa koetti saada puhutuksi.