"Totisesti", sanoi palmu itsekseen, "nämä molemmat ovat tulleet tänne kuolemaan."
Palmu katseli levotonna ympärilleen.
"Minua ihmetyttää, ett'eivät leijonat jo ole vainuamassa tätä saalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeessä. En myöskään näe ainoatakaan aavikon ryöväreistä. Mutta ne tulevat vielä."
"Seitsemänkertainen kuolema heitä odottaa", ajatteli palmu. "Leijonat syövät heidät, käärmeet heitä pistävät, jano näännyttää heidät, hietamyrsky hautaa heidät, ryövärit tappavat heidät, auringon pisto polttaa heidät, he menehtyvät pelosta."
Ja palmu koetti ajatella muuta. Näitten ihmisten kohtalo saattoi hänet alakuloiseksi.
Mutta koko avaralla aavikolla, joka palmua laajalti ympäröi, ei ollut mitään, jota hän ei olisi tuntenut ja katsellut jo tuhansia vuosia. Ei mikään voinut hänen huomiotaan kiinnittää. Hänen täytyi taas ajatella noita molempia vaeltajia.
"Kautta myrskyn ja kuivuuden", sanoi palmu, huudahtaen avukseen elämän vaarallisimpia vihollisia. "Mitä kantaakaan vaimo käsivarrellaan? Luulenpa, että nuo hullut kantavat vielä mukanaan pientä lastakin!"
Palmu, joka oli pitkänäköinen, kuten vanhat tavallisesti ovat, näki todella oikein. Nainen kantoi sylissään lasta, joka nojasi päätään hänen olkaansa vasten ja nukkui.
"Ei ole lapsella edes kylliksi vaatteita yllään", sanoi palmu, "minä näen, että äiti on kääntänyt ylös hameensa ja heittänyt sen lapsensa yli. Hän on kovassa kiireessä nostanut lapsen suoraan vuoteelta ja rientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat pakolaisia."
"Mutta hulluja he ovat kuitenkin", jatkoi palmu. "Jos ei enkeli suojele heitä, olisi heidän ollut parempi antautua viholliselle kuin lähteä aavikolle."