"Voinpa melkein arvata, mitenkä kaikki tapahtui. Mies seisoi työnsä ääressä, lapsi nukkui kehdossa, vaimo oli lähtenyt ulos vettä hakemaan. Kun hän on ehtinyt pari askelta ovelta, on hän nähnyt vihollisen ryntäävän. Hän on rientänyt takaisin, on riistänyt lapsen syliinsä, huutanut miestään seuraamaan itseänsä ja niin ovat he lähteneet, Siten he ovat olleet pakosalla koko päivän, varmaankaan he eivät ole levänneet silmänräpäystäkään. Kyllä varmaankin on niin tapahtunut, mutta sanonpa kuitenkin, että ell'ei enkeli suojele heitä — —"
"Heidät on pelko niin vallannut, ett'eivät tunne väsymystä, eikä kärsimyksiä, mutta minä näen, mitenkä jano loistaa heidän silmistään. Enkö minä tuntisi janoavan ihmisen kasvoja."
Ja kun palmu tuli ajatelleeksi janoa, kävi kuin tuskan värähdys koko sen pitkän rungon läpi, ja pitkien lehtien lukemattomat latvukset käpertyivät kokoon kuin olisi tuli niitä kuumentanut.
"Jos olisin ihminen", sanoi se, "en milloinkaan uskaltaisi aavikolle. Hyvin se on rohkea, joka uskaltaa tänne ilman juuria, jotka ulottuvat alas ijäti loppumattomiin vesisuoniin. Täällä voi olla vaarallista palmuillekin. Semmoisellekin palmulle kuin minä."
"Jos minä saisin neuvoa heitä, pyytäisin heitä kääntymään takaisin. Eivät heidän vihollisensa milloinkaan voi olla heille niin julmia kuin aavikko. Taitavat uskoa, että on helppo elää aavikolla. Mutta minä tiedän, että minunkin on välistä ollut vaikea pysyä elossa. Muistanpa, mitenkä kerran nuoruudessani myrskynpyörre heitti ylitseni kokonaisen vuoren hiekkaa. Olin vähällä tukehtua. Jos olisin voinut kuolla, olisi se ollut viimeinen hetkeni."
Palmu yhä edelleen ajatteli ääneen, niinkuin yksinäisten vanhusten on tapana.
"Kuulen ihmeellisen sointuvan huminan kiitävän läpi latvaini", sanoi se. "Luulenpa, että kaikki lehtieni latvukset ovat alkaneet värähdellä. En tiedä, mikä minua värähyttelee katsellessani näitä onnettomia muukalaisia. Tuo huolestunut vaimo on niin kaunis. Hän johtaa mieleeni elämäni ihanimmat muistot."
Ja lehtien yhä liikkuessa ja humistessa, muistelee palmu, mitenkä kerran, hyvin kauvan aikaa sitten, kaksi loistavaa ihmistä vieraili kosteikossa. Se oli Saban kuningatar, joka oli tullut sinne viisaan Salomonin seuraamana. Ihana kuningatar palasi taas omaan maahansa, kuningas oli saattamassa häntä, ja nyt heidän tuli erota. "Tämän hetken muistoksi", sanoi silloin kuningatar, "pistän minä nyt taatelisiemenen maahan, ja minä tahdon, että siitä itää palmu, joka kasvaa ja elää siksi, kunnes Juutaanmaalle ilmestyy kuningas, joka on Salomoa suurempi." Ja sen sanottuaan pisti hän siemenen maahan ja hänen kyynelensä olivat sen kostuttaneet.
"Mistähän tulen tätä ajatelleeksi juuri tänäpäivänä?" sanoi palmu. "Olisiko tämä nainen niin ihana, että hän muistuttaa minulle ihanimpaa kaikista kuningattarista, häntä, jonka sanasta minä olen kasvanut ja elänyt tähän päivään asti?"
"Kuulen lehtieni humisevan yhä voimakkaammin", sanoi palmu, "ja se kuuluu surumieliseltä kuin kuoleman laulu. Tuntuu kuin ne ennustaisivat, että joku on pian elämästä eroava. On hyvä tietää, ett'ei se ainakaan minua koske, sillä minähän en voi kuolla."