Palmu arveli, että kuolemanhumina lehdissä soi noille kahdelle yksinäiselle vaeltajalle. Ihan varmaan uskoivat he itsekin, että heidän viimeinen hetkensä oli käsissä. Sen näki heidän kasvojensa ilmeistä, kun he kulkivat kamelien luurankojen ohitse, joita oli tiepuolessa. Sen näki niistä katseista, joita he heittivät ohi lentäviin korppeihin. Eihän voinut olla toisin. Heidän täytyi kuolla.
Nyt näkivät he palmun ja kosteikon ja kiirehtivät sinnepäin löytääkseen vettä. Mutta kun he viimeinkin saapuivat perille, vaipuivat he maahan epätoivosta, sillä lähde oli kuivunut. Vaimo laski väsyneenä lapsen luotaan ja istui itkien lähteen reunalle. Mies heittäysi hänen viereensä, makasi ja takoi kuivaa maata molemmilla nyrkeillään. Palmu kuuli heidän puhuvan keskenään, että heidän täytyi kuolla.
Hän kuuli myöskin heidän puheestaan, että kuningas Herodes oli antanut tappaa kaikki kahden- ja kolmenvuotiset lapset pelosta, että suuri, odotettu Juutalaisten kuningas oli syntynyt.
"Humisee yhä voimakkaammin minun lehdissäni", sanoi palmu. "Nämä pakolaisparat näkevät pian viimeisen hetkensä."
Palmu kuuli myöskin, että he pelkäsivät aavikkoa. Mies sanoi, että olisi ollut parempi jäädä taistelemaan sotamiesten kanssa kuin paeta tänne. Hän sanoi, että kuolema olisi silloin ollut helpompi.
"Jumala on kanssamme", sanoi nainen.
"Me olemme yksinämme petoeläinten ja käärmeiden keskellä", sanoi mies. "Ei meillä ole ruokaa eikä juomaa. Kuinka Jumala voi meitä auttaa?"
Hän repi vaatteensa epätoivossa ja painoi kasvonsa maata vasten.
Toivoton hän oli, kuin mies, jolla on kuoleman isku sydämmessä.
Nainen istui pystyssä, kädet ristissä polviensa päällä. Mutta ne katseet, joita hän heitti ulos aavikolle, puhuivat rajattomasta epätoivosta.
Palmu kuuli, mitenkä surumielinen humina sen lehdissä tuli yhä voimakkaammaksi. Vaimokin taisi sen kuulla, sillä hän käänsi katseensa puun latvaan, ja samassa kohotti hän käsivartensa ja kätensä.