"Oi, taatelia, taatelia!" huudahti hän.
Oli semmoinen ikävöiminen naisen äänessä, että vanha palmu olisi toivonut ei olevansa korkeampi aavikon yrttiä ja että taatelit olisivat olleet yhtä helposti saatavissa kuin orjantappuran marjat. Se tiesi kyllä, että latvassa riippui täytenään taatelirypäleitä, mutta mitenkä ulottuisivat ihmiset niin huimaavaan korkeuteen.
Mies oli jo huomannut, mitenkä mahdoton oli ulottua taateleita ottamaan. Hän ei edes kohottanut päätään. Hän pyysi, ett'ei vaimonsa ikävöisi mahdottomia.
Mutta lapsi, joka oli siinä teputellut itsekseen ja leikkinyt tikuilla ja korsilla, oli kuullut äidin huudahduksen.
Pienokainen ei osannut ajatella, ett'ei äitinsä saisi kaikkea mitä toivoi. Heti kun puhuttiin taateleista, alkoi se tirkistellä puuhun. Hän ihmetteli ja mietti, miten saisi alas taatelit. Vähällä oli, ett'ei otsaan, vaaleiden kiharoiden alle, muodostunut ryppyjä. Vihdoinkin levisi hymy hänen kasvoilleen. Hän oli keksinyt keinon. Hän meni palmun luokse ja hyväili sitä pienellä kädellään ja sanoi lapsellisen suloisella äänellään:
"Palmu, kumarru! Palmu, kumarru!"
Mutta mitä oli tämä, mitä oli tämä? Palmun lehdet suhisivat, kuin olisi rajumyrsky kulkenut sen lävitse, ja palmun pitkää runkoa myöten kulki väristys toisensa perästä. Ja palmu tunsi pienokaisen olevan häntä voimakkaamman. Hän ei voinut lasta vastustaa.
Ja se kumarti pitkän runkonsa lapsen eteen, niinkuin kumarretaan ruhtinaiden edessä. Mahtavassa kaaressa laskeutui se maata kohti ja tuli viimein niin alas, että sen suuri latva lepattavine lehtineen lakasi aavikkohiekkaa.
Lapsi ei näkynyt ihmettelevän eikä pelästyvän, vaan ilonhuudolla se tuli ja irroitti rypäleen toisensa perästä vanhan palmun latvasta.
Kun lapsi oli ottanut kylliksi ja puu yhä vaan makasi maassa, meni hän taas sen luokse, hyväili sitä ja sanoi lempeimmällä äänellä: