"Niin, katsos, ei tämä kuitenkaan ole pääasia", sanoi Boo hetkisen perästä. "Tärkeintä on se, että olemme alkaneet ajatella ihmisistä lasten tavalla, alamme uskoa, että kaikki tahtovat meidän parastamme, vaikka jotkut ovatkin meitä kohtaan ankaria."
"Niin, eiköhän Kristus lienekin oikeastaan enimmän ajatellut mielentilaa noilla sanoillaan", arveli Gertrud.
"Mutta onhan meissä mielenkin muutos tapahtunut", jatkoi Boo hänen ajatustaan, "niin tosiaan onkin. Etkö ole huomannut, että kun meillä nyt on raskaita suruja, emme me nyt niistä huolehdi päivä- ja viikkokausia, vaan heitämme ne unohtumaan jo parissa tunnissa."
Juuri kun Boo tätä sanoi, huudettiin heitä tulemaan aamiaiselle. Boo aivan tuli pahalle tuulelle tästä keskeytyksestä, sillä kyllä hän olisi Gertrudin kanssa kulkiessaan voinut jutella vaikka kaiken päivää nälkää tuntematta.
Hän tunsi sentään koko sen päivän sellaista rauhaa ja mielihyvää, että hän ajatteli: Kyllä siirtokuntalaiset tosiaan ovat oikeassa: ei ihmisen tarvitse muuta kuin elää rauhassa ja sovussa, niinkuin me elämme, ollakseen onnellinen. Minäkin olen nyt aivan tyytyväinen kaikkeen sellaisena kuin se on. En huolehdi enää siitä, etten saa Gertrudia vaimokseni, enkä enää tunne sitä tuskallista rakkauden kaihoa, joka minua ennen vaivasi. Olen nyt ihan tyytyväinen, kunhan vain saan hiukan nähdäkin häntä joka päivä ja tehdä hänelle palveluksia ja suojella häntä.
Hän olisi tahtonut sanoa Gertrudille, että hän oli muuttunut aivan toiseksi, että hän siinäkin kohden tunsi itsensä lapseksi, mutta hän oli liian ujo eikä voinut löytää sopivia sanoja.
Boo mietiskeli tätä koko ajan kotimatkalla. Hänestä tuntui välttämättömältä parilla sanalla ilmaista Gertrudille, kuinka toisenluontoinen hän nyt oli, jotta Gertrud tuntisi olevansa turvassa hänen seurassaan ja luottaisi häneen niinkuin veljeensä.
He saapuivat kotiin juuri auringon laskiessa. Boo istahti portin ulkopuolelle vanhan sykomoripuun alle. Hän tahtoi olla ulkoilmassa vielä niin kauan kuin suinkin. Kun kaikki muut olivat menneet huoneisiinsa, tuli Gertrud hänen luokseen ja kysyi, eikö hänkin jo tule sisään.
"Olen tässä istunut ajattelemassa sitä samaa, josta aiemmin päivällä puhuttiin", sanoi Boo. "Ajattelen, että mitähän jos nyt Kristus sattuisi kulkemaan tätä tietä, niinkuin hän varmaankin monet kerrat elonsa päivinä teki, ja istuisi tähän puun juurelle ja sanoisi minulle: 'Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan'."
Boon sanoissa oli uneksiva sointu, ikään kuin hän olisi ääneensä ajatellut. Gertrud seisoi ääneti hänen vieressään ja kuunteli.