Samalla huomaa kyllä, että Meelin äiti on merkillisesti muuttunut, ikäänkuin hienostunut, sitte kun hän sai kivuloisen tyttären huolehdittavakseen. Ei olisi kukaan luullut, että hänestä, joka kerran oli ajattelematon ja huoleton tytön-heiskale, tulisi niin hellä ja hienotunteinen äiti, sillä sellainen hän juuri ennenkaikkea oli. Oli tosiaankin ihmeellistä nähdä, kuinka hän oli oppinut suojelemaan lasta, jottei tämä huomaisi olevansa erilainen kuin kaikki muut.
Välistä, kun Meelin äiti on seisahtunut kadulle juttelemaan jonkun tuttavan kanssa, sattuu, että hänen miehensä kulkee ohitse, ollen menossa työpaikalleen. Hän on nuori, voimakas mies, reipas käytökseltään. Hän on työssä eräällä puusepällä ja ansaitsee hyvin. Kun hän tulee reippaana ja hyräilee käydessään, näkee Meeli hänet ja juoksee heti häntä vastaan. Tahdottomasti lakkaa hän silloin hyräilemästä, ja silmäkulmien väliin ilmestyy pieni ryppy. Hän kumartuu lapsen yli, silittää hiukan kömpelösti sen poskea ja lähettää sen takaisin äidin luokse. Hän ei nähtävästi oikein tiedä, miten hänen on seurusteltava sellaisen herkkätuntoisen olennon kanssa. Hänestä on kyllä hyvin sääli pientä raukkaa, mutta hän tuntee itsensä vaivautuneeksi ja onnettomaksi hänen seurassaan, varsinkin näin ulkona kadulla. Kun isä jatkaa matkaansa, seisoo Meeli ja katsoo hänen jälkeensä hiukan tuskaisin silmin. On nimittäin niin, että Meeli ihailee ja jumaloi isäänsä yli kaiken muun, mutta välistä hän tuntuu huomaavan, että jotakin puuttuu isän rakkaudesta häntä kohtaan. Hän näyttää alakuloiselta ja sairaalta kääntyessään jälleen äitinsä puoleen.
Toisinaan ei Meeliä näy pitkään aikaan, ja kun sitten taas jonakin kauniina päivänä kohtaa hänet, niin saa kuulla, että hän on ollut sairaalassa.
Jos kysyy häneltä, onko hänen ollut vaikea olla sairashuoneella, niin hän näyttää kummastuvan, ja milteipä hänen äitinsäkin tekee niin. Ei toki Meelillä ole ollut paha olla sairaalassa. Sehän on paras paikka, mihin hän voi tulla.
Äiti kertoo, että ensi kerralla kun Meelin piti mennä sairaalaan, hän oli tuskitellut ja pelännyt, mutta siitä oli jo niin kauan, ettei hän sitä enää muistanutkaan. Meeli on hyvä ystävä sekä tohtorin että hoitajattarien kanssa, ja he ovat hänelle niin kilttejä, että hän viihtyy sairashuoneella paremmin kuin kotonaan. Meelin ei tarvitse aina maata vuoteessa ollessaan sairaalassa, vaan saa hän olla ylhäällä melkein koko ajan. Hän kulkee tavallisesti ylihoitajattaren mukana salista toiseen ja katselee, kuinka sairaita hoidetaan. Meeli ei ollenkaan pelkää katsella haavoja ja paiseita ja muuta, josta tavallinen ihminen mieluimmin kääntää silmänsä pois. Kaikki sairaat ovat mielissään, kun Meeli tulee heidän luokseen. Hän ei koskaan juttele kenenkään kanssa niin vapaasti kuin sairaitten kanssa sairashuoneella.
Kyllä sairashuoneella melkein aina on sairaita lapsiakin, ja kun he ovat toipumistiellä, saavat he juoksennella ulkona käytävissä niinkuin Meelikin. Mutta Meeli ei paljon välitä lapsista. Hän on mieluummin hoitajattarien ja vanhempien potilaitten läheisyydessä. Lapset ovat aina niin rajuliikkeisiä. Hän pelkää aina, että he sysäävät hänet kumoon.
Kun Meelin äiti kertoo, kuinka mainiosti tyttö viihtyy sairaalassa, ymmärtää niin hyvin, että siten täytyykin olla. Pienokaisen, joka ei voi käydä koulussa, täytyy tietysti viihtyä sai- raalassa, jossa on hiljaista ja rauhallista. Eikä sekään ole kummallista, että hän tulee avomieliseksi sairaiden seurassa. He eivät katsele häntä niin tuskastuttavan sääliväisesti kuin terveet. Ja onhan hänellä, joka juoksentelee jalkeilla tarvitsematta kärsiä tuskia, paljon parempi olo kuin heillä, jotka makaavat kipujen kourissa.
Äidin puhuessa on Meeli seisonut ja katsellut suurta lappalaiskoiraa, joka kävellä lönkyttää vastapäisellä jalkakäytävällä, ja kun hän etenee vähän kauemmaksi mennäkseen koiran luokse, käyttää äiti tilaisuutta ja kertoo sairashuoneen lääkärin sanoneen hänelle, että Meeli ei luultavasti voi elää kauan. Hän ei kasva eikä tule suuremmaksi niinkuin muut lapset, vaan kuihtuu yhä. »Niin, kesän yli hän luuli minun saavan pitää lapseni, mutta tuskin kauempaa. Oi, mihin minä silloin joudun?»
Kyyneleet tahtovat herahtaa silmiin, mutta ne eivät saa tulla esiin. Meeli on seisonut ja houkutellut luokseen koiraa, mutta se on mennyt eteenpäin pysähtymättä. Ja se koira on muuten tavallisesti hyvä ystävä jokaisen lapsen kanssa siinä korttelissa. Se pysähtyy ja heiluttaa häntäänsä niin pian kun näkee jonkunkaan heistä. Mutta Meelistä se nähtävästi ei tahdo olla tietävinäänkään, sillä se menee ohi välittämättä hä- nen kutsumisistaan.
Meeli palaa äidin luokse sama tuskaisa ilme katseessaan kuin silloin, kun isä lähettää hänet pois luotaan. Mutta äiti ottaa hänet vastaan iloisesti hymyillen, ja he jatkavat matkaansa. Varmaankin äiti rakastaa lasta niin paljon sen tähden, että hänen alati täytyy sitä suojella ja pitää siitä huolta. Se täyt- tää hänen elämänsä aivan toisella tavoin kuin terve lapsi olisi tehnyt, ja luonnollisesti hänelle olisi suuri suru, jos hän kadot- taisi pienen tyttärensä. Mutta kuitenkin se kai olisi parasta, mitä voisi tapahtua. Sillä millainen ihminen tuosta pienokaisesta voisi tulla? Millaiseksi voisi elämä hänelle käydä?