Meelin vanhemmat ovat rakentaneet itselleen tuvan kaupungin piirin ulkopuolelle, aukealle maalle. Tupa on sievä ja soma leikkauksilla koristettuine ikkunalautoineen ja pienine vihreäksi ja valkoiseksi maalattuine kuisteilleen. Mutta ei se juuri millään kauniilla paikalla ole. Te ette voi kuvitella, millaisella kummallisella maaperällä se on.
Kaupunki on vanha kaivoskaupunki, ja kaikkialla sen ympärillä oli ennen aikaan suuri joukko sulatusuuneja, joista leviävä myrkyllinen savu hävitti kasvullisuuden koko seudulta. Nykyään sulatusuunit ovat poissa, mutta luonto ei ole oikein voinut tulla entiselleen niiden jälkeen. Kaupungin läheisyydessä on vielä laajoja aloja, joilla maa on alastonta ja paljasta, ilman ainoatakaan puuta tai kasvia, ainoastaan suurien ja pienien, ympäriinsä hajallaan olevien kivilohkareitten peittämää. Jos pitää lapion maahan, niin huomaa, että siinä on kaikkialla pieniä särmikkäitä kuonapalasia, niin ettei se kelpaa viljeltäväksi. Jos tahtoo siinä jotain kasvattaa, täytyy tuoda multaa muualta.
Syksyllä, talvella tai keväällä on kuonakentällä tuskin sen pahempi asua kuin muuallakaan, mutta kun saapuu kesä kuumine, kauniine päivineen, silloin siellä tulee tukalaa. Varjo- paikasta ei siellä tietysti ole merkkiäkään, ja kuonansekainen maa kuumenee kovasti auringonsäteistä. Puolenpäivän aikaan siellä eriää melkein yhtä paljon lämpöä maasta kuin auringostakin.
On joukko muitakin seikkoja, jotka vaikuttavat sen, että kuonakentällä viihtyy huonosti. Sakeaa pölyä lentää sinne läheiseltä kadulta, ja sankkoina pilvinä tupruttavat sinne mustaa, katkuavaa savuaan veturit, jotka raskaasti tulla puhkuvat kaksi ja kolmekin yhdessä jyrkkää mäkeä ylöspäin. Siellä ei ole suinkaan niin hyvä ja raitis ilma kuin voisi odottaa. Jos tuuli on lännessä, tuo se mukanaan pistävänhajuisia kaasuja sulatusuuneista, ja jos se on pohjoisessa, on se täynnä paperi- massatehtaan kitkerää, epämiellyttävää hajua. Kesäpäivinä ei kuonakentällä asuva voi olla kaipaamatta toisille seuduille, missä on kukkaisia niittyjä ja vehreitä, varjoisia puita. On luonnotonta, että ei keskellä kesää näe muuta kuin paljasta maata ja harmaita kivilohkareita.
Mutta juuri tälle kiviaavikolle Meelin isä on rakentanut tupansa. Hän on aidannut rautalanka-aidalla muutamia neliö- metrejä sen edustalta. On ehkä tarkotuksena, että siihen tulisi puutarha. Mutta tällä erää ei maassa ole mitään muuta kuin noita suuria kivilohkareita.
Muutamana aamupäivänä keskellä kuuminta kesää on Meeli polvillaan erään suuren kivilohkareen edessä. Hän on yksin, sillä äiti on arka auringonpaisteelle ja oleskelee mieluummin sisällä. Meelistä sitävastoin on mieluista olla auringonpaisteessa. Hän ei voi koskaan saada kylläkseen lämmintä.
Yksi kivilohkareista on alapuolelta kovero, niin että se muodostaa ikäänkuin pienen luolaholvin. Siinä holvissa Meelillä on leikkihuoneensa. Itse hän ei mahdu sinne, mutta hänen nukkensa ovat siellä. Hiukan matala on huone nukeillekin, mutta se ei merkitse niin paljon, sillä Meelin nuket eivät koekaan seiso pystyssä, vaan makaavat aina vuoteessa. Ne ovat aina sairaina, ja Meelin täytyy lakkaamatta hoitaa niitä, antaa niille rohtoja, laittaa siteitä, lohduttaa niitä niiden monissa kivuissa ja vakuuttaa niille, että he kyllä tulevat terveiksi, kun he vain malttavat olla kärsivällisiä.
Tänään on Meeli kuitenkin jo pari kertaa ollut hoitamassa nukkejaan, ja hän istuu nyt kuunnellen toisten lasten leikki- mistä, jonka ääniä kaukaa kuuluu sinne.
Pitkä kesäloma on juuri alkanut, ja lapset ovat koulusta vapaat. Meeli kuulee joka suunnalta lasten ääniä, kun he leikkivät kaduilla ja pihoilla. Se houkuttelee ja vetää, eikä hän ole enää huvitettu liikkumattomista leikkikumppaneistaan. Mutta hän istuu vain ja kuuntelee, hän ei mene etsimään toisten seuraa. Hän tietää kyllä, että heidän leikkinsä eivät ole häntä varten. Toiset lapset eivät ollenkaan huoli häntä mukaansa. Hän on liian arkatuntoinen ja hän pilaa heidän ilonsa. Niin istuu hän siinä kaipaus mielessään, ja näyttää siltä kuin kaikki se vaikea ja raskas, mitä hänen elämässään on, yhtäkkiä olisi tullut hänelle tietoiseksi. Hän tuntee painostavan helteen ja pahan hajun, hän näkee, että kaikki hänen ympärillään on rumaa ja hedelmätöntä. Hän tuntee myös, että hän on sairas ja voimaton. Jotakin puuttuu häneltä. Hetki hetkeltä kuluu, ja yhä alakuloisemmalta hän näyttää, ja vähitellen nousevat kyyneleet hänen silmiinsä.
Äkkiä hän kuulee helähtävän äänen puhelinlangoista, jotka kulkevat aivan hänen päänsä päällitse, sitten pari kimakkaa kirahdusta, hätäistä siipien räpytystä, ja maahan ihan hänen eteensä putoaa pieni lintu. Se on varpunen, joka on lentänyt varomattomasti, syöksynyt puhelinlankaa vasten ja pudonnut Meelin puutarhaan. Se räpyttelee kovasti päästäkseen taas ilmaan, mutta se ei voi liikuttaa kuin toista siipeään. Toinen näyttää olevan jollain tavalla loukkaantunut. Senpävuoksi varpus-parka ei voikaan kohota ylös, vaan pyörii ympäri maassa yhdessä kohti. Meeli katsoo tätä hetken ihan kauhusta kivettyneenä, mutta vähitellen hän alkaa liikkua. Hän konttaa yhä lähemmäksi lintua, kurkottaa kättänsä ottaakseen sen kiinni, vetää sen taas takaisin ja tekee saman kokeen vielä uudestaan, kunnes hänen vihdoin onnistuu nopealla otteella saada se kiinni. Varpunen pelästyy sanomattomasti, tuijottaa Meeliin mustilla silmillään eikä tohdi liikahtaakaan. Meeli näkee, että toinen siipi riippuu velttona alas, ja yrittää nostaa sitä. Silloin varpunen värähtää kivusta, ummistaa silmänsä ja näyttää aivan kuolleelta. Mutta Meeli ei pane siihen huomiota, vaan tunnustelee siipeä miettivän näköisenä ja huomaa että siipiluu on poikki.