»Ei silti, ei suinkaan! Enhän nyt ole niin utelias. Anna sen vain maata rauhassa!»
Äiti menee jälleen huoneeseen, mutta lapsi pysyy liikkumatta paikallaan koko päivän. Ja joka kerta kun äiti menee ulos ja silmää häneen päin, istuu hän ompelemassa yhtä tyynin ilmein. Nyt kai ei voi olla puhettakaan, että hän enää kaipaisi toisten lasten luo. Hän oli varmaan saanut jotain, mikä oli leikkitovereitakin parempaa, nyt kun hänellä on jotain hoidettavaa ja hellittävää.
On kulunut pari kuukautta, mutta kesä on vieläkin, ja ilma on yhtä lämmin ja kaunis kuin sinä päivänä, jolloin varpunen putosi Meelin puutarhaan. Autiolla kuonakentällä on entistäkin kuumempaa ja helteisempää. Ja kaikki ihmiset, joilla on toimensa niillä seuduin, kulkevatkin velttoina ja tylsinä ja odottavat vain päivän loppumista. Ja melkein samoin on lasten laita. He ovat liian raukeita leikkiäkseen. He seisoskelevat suurissa ryhmissä rautatien ylikäytävän luona ja odottavat junia, taikka hyppivät edestakaisin kiskojen yli. He eivät naura usein, mutta joutuvat helposti riitaan. Vähimmästäkin syystä tiuskuvat he ärjyen toisilleen ja hyökkäävät yhteen ja tappelevat.
Kaikkien ollessa ikävystyneitä ja välinpitämättömiä, elää pieni kyttyräselkä mitä jännittävintä ja viehättävintä elämää. Hän juoksee alinomaa puutarhastaan äitinsä luokse ja huu- taa: »Voi kun minulla on hauskaa! Eikö äitikin tule katso- maan?»
Luolassa kiven alla ei enää ole yhtään ainoata nukkea. Sen sijaan on siellä useita häkkejä, joista muutamat ovat pahvista, toiset puutikuista tai teräslangasta. Ne on asetettu kah- teen riviin, jotka ovat yhtä suoria ja säännöllisiä kuin sairas- huoneen vuoderivit. Mutta sehän onkin aivan oikein, sillä kiven alusta on nyt oikea sairashuone. Se on täynnä terveyttään etsiviä hoidokkaita.
Aamupäivän kuluessa Meeli ottaa esiin häkin toisensa perästä, antaakseen hoitoa niiden asukkaille. Suurimmassa hä- kissa hänellä on kaunis, valkoinen kyyhkynen, jolla on pahoja haavoja selässä ja päässä. Se raukka on ollut haukan kynsissä, mutta on viime hetkessä saatu pelastetuksi ja tuotu Meelille. Ja kyyhkynen ymmärtää varmaan, että Meeli tahtoo parantaa hänet. Se painautuu ihan liki Meeliä ja asettaa päänsä hänen poskeaan vasten, kun se otetaan ulos häkistä.
Toisessa häkissä on västäräkki, jonka jalka on mennyt poikki ja on sentakia lujasti lastotettuna. Se on päässyt jo niin pitkälle, että se lakkaamatta koettaa astua kipeällä jalallaan. Vaikeinta västäräkkiin nähden ei olekaan sen parantaminen, vaan ruuan hankkiminen sille. Onneksi on Meeli viime aikoina saanut joukon ystäviä, jotka auttavat häntä hankkimaan ruokaa sairaille eläimilleen.
Västäräkin vieressä istuu pieni hiiri aivan hiljaa ja pitää yhtä jalkaansa koholla. Meelille se on surullinen näky, sillä pikku hiiri-poloista hän ei voi parantaa. Sen jalka on mennyt poikki rotanpyydyksessä. Haavan kyllä voi parantaa, mutta hiiri-paran täytyy nilkuttaa kolmella jalalla elämänikänsä.
Siellä on vielä pari kissanpoikaakin, ihan pieniä vielä. Niillä ei ole vielä silmiäkään, eivätkä ne voi seisoa jaloillaan. Ne eivät ole sairaita, mutta niiden emo on hylännyt ne, ja siksi ne on tuotu Meelille, jotta hän ottaisi ne hoivaansa.
Aina siitä asti kun Meeli noin pari kuukautta sitten ryhtyi parantamaan siipirikko-varpusta, on hän ollut ihan yhtä mittaa työssä parantaessaan sairaita pikkueläimiä. Hänellä on aivan tavaton taipumus tällaiseen työhön. Ja hän saa aikaan oikeita ihmeparantumisia. Mutta kylläpä onkin loppumaton se kärsivällisyys ja rakkaus, jota hän osottaa kaikille sairailleen. Mielellään hän olisi niiden tähden nukkumatta ja syömättäkin. Ja hänelle on sitten ihan sama, mitä lajia eläimiä hän parantaa. Hän ottaa hoivatakseen ketunpojan tai äkäisen huuhkajan yhtä mielellään kuin pienen kananpojan. Kunhan ne vain ovat sai- raita, niin hellii hän niitä yhtä rakkaasti. Hän on niin näppärä ja kätevä ja käyttää sormiaan niin sievästi, että hän voisi lastottaa vaikka hämähäkin jalan.