Ihmiset eivät koskaan ole nähneet mitään niin huvittavaa kuin tämä Meelin sairashuone on. Koko lähiseutu seuraa innolla hänen kokeitaan, ja usein tulee vieraita oikein asiasta tehden kuonakentälle katsomaan Meeliä ja hänen sairaita eläimiään. Ja vieraat eivät voi kyllikseen ihmetellä, kuinka hän osaa tehdä sellaista. Meeli ei hoida eläimiä sitä varten, että hän saisi siitä kiitosta, mutta kuitenkin tuntuu hyvin hauskalta, kun ihmiset sanovat, että hän on kiltti ja kelpo tyttö ja ettei kuka hyvänsä pystyisi siihen mihin hän. Hänelle tekee oikein hyvää kuulla sitä.
Meelin äiti on heti alunpitäen ymmärtänyt, että tämä oli hänen pikku tyttärelleen oikeaa ajanvietettä, ja hän se aluksi hankkikin potilaita hänelle. Nyt ei hänen enää tarvinnut siitä huolehtia. Koko lähiseutu etsi Meelille hoidettavia. Kun vain joku löysi jonkun pikkuelävän, joka jollakin tavalla oli loukkaantunut, niin tuotiin se hänelle.
Meeli ei enää ollenkaan ikävöinyt toisten lasten joukkoon heidän leikkikentilleen. Siihen sijaan oli toisten lasten joukossa monta, jotka halulla odottivat, milloin pääsisivät hänen luokseen. Mutta kaikkia lapsiapa ei otettukaan vastaan. Katsottiin hyvin suureksi armoksi, kun sai tulla rautalanka-aidan sisäpuolelle ja katsoa päältä kun Meeli hoiti sairaitaan. Isot, vallattomat pojat seisoivat ihan Meelin vieressä ja vapisivat vain pelosta, ettei hän sietäisi heitä lähellään. He käyttivät enimmän osan joutoaikaansa hakeakseen ruokaa hänen eläimilleen. Se olikin varmin keino, jonka avulla sai luvan päästä hänen hoi- tolaansa.
Mutta nuo isot pojat eivät olleet ainoat, jotka Meeli oli saanut ystävikseen. Koko tänä aikana hän oli tehnyt merkillisiä vallotuksia toisen toisensa jälkeen. Mitä uskomattomimpiakin tapauksia oli sattunut.
Herkkukaupassa kadun hienoimman kadun varrella oli vanha puotipalvelija, jolla oli kanarialintu. Tämä lintu oli aivan erinomainen laulaja, ja puotimies piti siitä enemmän kuin mistään muusta maailmassa. Mutta eräänä päivänä oli puotimies seisonut kyyneleet silmissä myymäpöytänsä takana ja kertonut ostajilleen, että hänen kanarialintunsa oli sairas, niin sairas, että hän pelkäsi sen kuolevan. Meelin äiti tuli ihan sattumalta menneeksi tuohon hienoon puotiin juuri sinä päivänä ja kuuli puotimiehen valitukset. Hän sanoi silloin jotain siihen suuntaan, että hänen Meelinsä varmaan voisi parantaa linnun. Puoti- mies ei vastannut siihen mitään, vaan oli pikemmin sen näköinen kuin olisi Meelin äiti esittänyt hänelle jotain kerrassaan sopimatonta. Mutta seuraavana päivänä tuli hän itse käymään kuonakentällä Meelin pienellä kotituvalla ja katsoi, kun Meeli hoiteli sairaitaan. Ja varmaan hän rupesi luottamaan Meelin kykyyn, koska tuli hetken perästä uudestaan rakas kanarialintunsa mukanaan ja uskoi sen hänen hoitoonsa. Meelillä oli niin merkillinen vaisto, että melkein olisi voinut luulla, että eläimet sanoivat hänelle, mikä heitä vaivasi. Hän sai heti selville, mikä kanarialinnulla oli vikana, ja hän paransi sen. Ja senjälkeen ei Meelin äiti koskaan käynyt herkkukaupassa ilman että sai pussin rusinoita tai palan rintasokeria Meelille tuliaisiksi. Puotimies kertoi kaikille ostajilleen hänestä. Meeli tuli ihan kuuluisaksi vain tuon yhden kanarialinnun takia.
Niin, ja sitten oli se vanha lappalaiskoira, joka aina tähän asti ei vähääkään ollut Meelistä välittänyt. Koiralla oli totutut tapansa, joita se seurasi päivä päivältä. Ja joka päivä se aamu- kävelyllään meni Meelin kodin sivuitse, mutta ei ollut näkevinäänkään Meeliä, joka seisoi veräjällä ja kutsui sitä. Mutta muutamana päivänä oli koira pahasti ontunut kulkiessaan ohi aamusella, ja palatessaan se oli seisahtunut veräjälle ja paneutunut maata ja vinkunut valittavasti, ikäänkuin ei olisi jaksanut kulkea kauemmaksi. Meeli oli mennyt sen luokse, katsonut sen kipeää jalkaa ja hyvin varovasti vetänyt siitä pois lasi- sirun, joka oli tarttunut sen varpaiden väliin. Seuraavana aamuna, kun koira meni ohitse, oli se taas terve ja reipas. Mutta se pysähtyi kuitenkin veräjälle ja odotti kunnes Meeli tuli ulos. Silloin se antoi hänelle kättä ja nuoli hänen sormiaan ja meni sitten tiehensä. Samalla tapaa se teki joka aamu, sillä mihin se kerran oli tottunut, sitä se teki sitten jatkuvasti. Meelille se oli kovasti mieleen, kun hän oli voinut voittaa itselleen vanhan lappalaiskoiran suosion.
Se, joka valmisti kaikki ne häkit, mitä Meeli tarvitsi säilyttääkseen eläimiään, oli hänen isänsä. Hän ei ollut milloinkaan ollut niin hellä Meelille kuin näinä viime aikoina. Ennen hän ei ollut tahtonut leikkiä Meelin kanssa eikä tietänyt mistä olisi hänen kanssaan puhellut. Mutta sittenkun Meeli oli alkanut sairaanhoitonsa, oli isä samoinkuin muutkin ruvennut tuntemaan suurta mielenkiintoa häntä kohtaan. Hänellä oli hauskaa lapsen seurassa, ja heti kotiin tultuaan hän aina haki Meelin ja kyseli häneltä, miten västäräkki tai kissanpojat jaksoivat. Päivällislomalla ollessaan hän toisinaan tuskin ennätti syödäkään. Hän olisi mieluummin istunut ulkona Meelin luona ja katsellut, kun hän hoiti potilaitaan. Ja hän teki kaikki häkit mitä Meeli tarvitsi. Hän huolehti sairaitten parantumisesta yhtä suuresti kuin Meeli itse. Eikä mikään tehnyt Meeliä niin onnelliseksi kuin tämä isän osaaottavaisuus. Se suorastaan antoi hänelle uutta elämää. Hän tuli iloiseksi, luottavaiseksi ja huolettomaksi, aivan kuin tavallinen lapsi.
Nyt on, kuten jo sanoin, kirkas kesäpäivä, ja Meeli istuu maassa luolansa edessä. Hän on niin kiintynyt työhönsä, ettei huomaakaan kahta mustapukuista sairaanhoitajatarta, jotka tulevat kuonakenttää pitkin ja suuntaavat kulkunsa Meelin kotia kohti. Hän ei kuule mitään sittenkään, kun he avaavat veräjän ja tulevat aitauksen sisäpuolelle. Vasta kun he ovat aivan hä- nen vieressään, huomaa hän heidät.
Meeli punastuu hämmästyksestä. Eikös se ole sairaalan ylihoitajatar, hänen paras ystävänsä, joka siinä seisoo? Ja sisar Anna, hänen lähinnä paras ystävänsä, on hänen kanssaan. Hänen mieleensä juolahtaa, että he ovat tulleet katsomaan hä- nen sairaalaansa, mutta hän poistaa sen ajatuksen mielestään, niinkuin se olisi aivan liian vaativainen. Mutta seuraavassa hetkessä sanoo ylihoitajatar kuitenkin: »Nyt sinun pitää näyt- tää meille sairaalasi, Meeli. Me olemme kuulleet, että sinulla on niin paljon potilaita.»
Meeli punastuu eikä tahdo näyttää. Häntä hävettää näyt- tää oikeille sairaanhoitajille pieniä mitättömiä laitoksiaan.