Kuningas luuli tuntevansa hiipijän ja lähti perästä. Nainen meni ulos portista, käveli torin poikki ja hiipi sitten ahtaita kujia joelle.
Olavi Haraldinpoika seurasi äänettömänä outoa kulkijaa. Hän näki naisen menevän korkealle rantalaiturille ja jäävän sinne tuijottamaan veteen. Heti samassa tuntematon kohotti käsivartensa ja käveli raskaasti huoaten laiturille niin pitkälle, että kuningas selvästi huomasi hänen aikovan hypätä jokeen.
Kuningas lähestyi häntä kuulumattomin askelin, niinkuin oli lukemattomissa vaaroissa oppinut liikkumaan. Jo kahdesti nainen oli kohottanut toista jalkaansa hypätäkseen veteen, mutta oli pysähtynyt kummallakin kerralla. Ennen kuin hän ehti yrittää kolmannesti, Olavi Haraldinpoika oli kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja temmannut hänet kauemmas laiturille.
»Onneton!» huudahti kuningas. »Tahdot tehdä sellaista, minkä Jumala on kieltänyt.»
Kuninkaan äänen kuullessaan nainen painoi kätensä kasvojaan vasten kuin kätkeäkseen ne. Mutta Olavi-kuningas tiesi, kuka hän oli. Naisen vaatteiden kahina, pään muoto ja hohtavat rannerenkaat olivat jo ilmaisseet kuningattaren.
Ensin Astrid yritti riuhtoa itseään irti, mutta äkkiä hän rauhoittui ja yritti haihduttaa kuninkaan mielestä luuloa, että oli aikonut surmata itsensä.
»Oi Olavi-kuningas, miksi hiivit noin vaimoraukan kimppuun, joka on lähtenyt joelle katselemaan, miten kuutamo kuvastelee vedessä? Mitä minun pitää sinusta ajatella?»
Astridin ääni kuului tyyneltä ja leikilliseltä. Kuningas seisoi sanaakaan virkkamatta.
»Olisit voinut pelästyttää minut, niin että olisin syöksynyt jokeen», jatkoi Astrid. »Luulitko ehkä, että aioin hukuttaa itseni?»
Kuningas vastasi: »En tiedä, mitä minun pitää uskoa. Jumala sen minulle valaisee.»