Astrid naurahti ja suuteli häntä. »Surmaako silloin itsensä, kun on niin onnellinen kuin minä? Surmaako kukaan itsensä paratiisissa?»
»En ymmärrä sitä», virkkoi Olavi-kuningas hiljaisella tavallaan. »Jumala sen minulle valaisee. Hän ilmoittaa minulle, olenko syypää siihen, että aiot tehdä sellaisen synnin.»
Astrid tuli nyt kuninkaan luo ja hyväili hänen kasvojaan. Kunnioitus, jota hän aina oli tuntenut Olavi-kuningasta kohtaan, oli tähän saakka pidättänyt häntä osoittamasta tälle rakkautensa koko kiihkeyttä. Nyt hän sulki miehen yht'äkkiä lujasti syliinsä ja suuteli häntä lukemattomia kertoja. Sitten hän alkoi puhua äänellä, joka oli lempeä ja livertelevä:
»Kuule nyt, miten väkevästi mieleni on sinuun kiintynyt.»
Hän sai kuninkaan istuutumaan kumolleen käännetylle veneelle. Itse hän polvistui tämän jalkojen juureen.
»Olavi-kuningas», aloitti hän sitten, »en tahdo enää olla kuningattarena. Nainen, joka rakastaa miestä niinkuin minä sinua, ei voi olla kuningattarena. Tahtoisin, että sinä vetäytyisit kauaksi metsään ja pitäisit minua orjattarenasi. Saisin silloin palvella sinua joka päivä.
»Silloin valmistaisin ruokasi, laittaisin vuoteesi ja vartioisin tupaasi sinun nukkuessasi. Minä yksin saisin palvella sinua.
»Kun illalla palaisit kotiin metsästämästä, tulisin vastaasi ja polvistuisin eteesi tielle ja sanoisin: 'Olavi-kuningas, henkeni on sinun'.
»Ja sinä hymyilisit ja laskisit keihääsi rintaani vasten ja sanoisit: 'Niin, henkesi on minun. Sinulla ei ole isää eikä äitiä, sinä olet minun, ja henkesi on minun kädessäni'.»
»Sinun henkesi on Jumalan kädessä», sanoi kuningas.