Astrid naurahti kevyesti. »Henkeni on sinun kädessäsi», toisti hän hyvin lempeällä äänellä, ja samassa Olavi-kuningas tunsi, kuinka toinen painoi miekkaa rintaansa vasten.
Mutta kuningas piteli leikissäkin miekkaansa vakavasti kädessä. Hän tempasi sen puoleensa ennen kuin Astrid ennätti lainkaan vahingoittaa itseään.
Kuningas kavahti pystyyn. Ensimmäisen kerran elämässään hän pelästyi niin, että vapisi. Kuningatar oli tahtonut saada surmansa hänen kädestään ja olikin vähällä ollut saada tahtonsa toteutetuksi.
Mutta silloin hänen mieleensä välähti ajatus, joka selitti kuningattaren epätoivon syyn. 'Hän on tehnyt jonkin rikoksen', tuumi Olavi. 'Hänellä on jokin synti tunnollaan.'
Kuningas kumartui Astridin puoleen: »Sano, mitä olet rikkonut!»
Astrid oli heittäytynyt pitkäkseen laiturin jykeville lankuille itkien epätoivoisesti.
'Noin ei itke syytön ihminen', tuumi kuningas. 'Mutta kuinka tämä jalo kuninkaantytär on joutunut niin raskaaseen tuskaan?' ihmetteli hän itsekseen. 'Kuinka ylväällä Ingegerdillä voisi olla rikos tunnollaan?'
»Ingegerd! Sano minulle, minkä rikoksen olet tehnyt», kysyi kuningas uudelleen.
Mutta nyyhkytykset tukahduttivat Astridin äänen, niin ettei hän saanut vastatuksi. Sen sijaan hän riisti kiiltävät sormukset sormistaan ja renkaat käsivarsistaan ja ojensi ne kuninkaalle kasvot poispäin käännettyinä.
Kuningas ajatteli vain, ettei tuo kaikki ollut suinkaan sellaisen hurskaan kuninkaantyttären tapaista, josta Hjalte oli kertonut. 'Voiko tämä nainen, joka nyyhkyttää jalkojeni juuressa, olla Hjalten Ingegerd!' ihmetteli hän yhä.