Astrid kuuli kuninkaan äänensävystä, miten katkerasti tämä kärsi häväistyksestä. Hän unohti silloin oman kärsimyksensä ja lakkasi itkemästä. »Ota henkeni!» rukoili hän.
Ja Olavi-kuningas tunsi ankaraa kiusausta. 'Pistä kuoliaaksi tuo katala orjanainen!' sanoi hänessä piilevä vanha syntinen ihminen. 'Näytä Svean kuninkaalle, ettei Norjan kuninkaasta käy tekeminen rankaisematta pilaa!'
Olavi Haraldinpoika ei sillä hetkellä tuntenut lainkaan rakkautta Astridiin. Hän vihasi tuota naista, joka oli ollut hänen nöyryytyksensä välikappaleena.
Hän tiesi, että kaikki hyväksyvät hänen menettelynsä, jos hän nyt maksaa pahan pahalla. Mutta jollei hän kosta häväistystä, kaikki runonlaulajat sepittävät hänestä pilkkalauluja, eivätkä viholliset enää häntä pelkää.
Hänen mielensä täytti ainoastaan yksi mielihalu: hänen on surmattava Astrid, sammutettava tämä elämä. Kuninkaan viha oli niin hirmuinen, että se janosi verta.
Jos narri olisi rohjennut tulla painamaan oman päähineensä hänen, kuninkaan, päähän, totta kai hän olisi repinyt sen palasiksi, paiskannut maahan ja tallannut jaloillaan?
Jos kuningas asettaisi Astridin verisenä ruumiina laivaan ja lähettäisi hänet siten takaisin Svean kuninkaalle, sanottaisiin, että hän on suuren kuninkaan Harald Kaunotukan arvoinen jälkeläinen.
Mutta Olavi-kuninkaalla oli vielä yhä miekka kädessä, ja hän tunsi sormissaan sen kahvan, jonka kultaan hän oli aikoinaan kaiverruttanut lauseet: »Autuaat ovat rauhan tekijät. Autuaat ovat nöyrät. Autuaat ovat laupiaat.» Ja joka kerta kun hän tuskissaan kouristi kovasti kahvaa surmatakseen Astridin, hän tunsi nuo sanat kädessään. Hän tunsi mielestään joka kirjaimen.
Hänen mieleensä muistui se päivä, jolloin hän ensi kerran kuuli nuo sanat. »Ne minä kaiverrutan kultakirjaimin miekkani kahvaan», oli hän silloin virkkanut, »jotta ne polttaisivat kättäni, kun aion käyttää miekkaani kiivastuksissani tai väärän asian puolesta.» Nyt hän tunsi miekankahvan polttavan kättä. Olavi-kuningas sanoi ääneen itsekseen: »Ennen olit monien himojen palvelija. Nyt sinulla on vain yksi herra, Jumala!»
Näin sanoen hän pisti miekan tuppeen ja alkoi kävellä laiturilla edestakaisin. Astrid makasi yhä samassa asennossa. Olavi-kuningas näki hänen kyyristyvän kokoon kuolemanpelossa joka kerta kun hän meni ohi.