»En surmaa sinua», sanoi hän Astridille, mutta viha teki hänen äänensä kovaksi ja tylyksi.
Vielä hetkisen Olavi-kuningas käveli laiturilla edestakaisin. Sitten hän pysähtyi Astridin kohdalle ja kysyi yhtä ankaralla äänellä tämän oikeaa nimeä, ja siihen Astrid vihdoin sai vastanneeksi.
Olavi-kuningas näki nyt saman naisen, jota hän oli pitänyt niin suuressa arvossa, lojuvan laiturilla kuin vaivaiseksi ammuttu eläin. Hän katsoi Astridiin samalla tavoin kuin kuolleen miehen henki surkutellen katsoo ruumisparkaa, joka ennen oli hänen verhonaan.
»Oi sieluni!» huokasi hän. »Tuossa sinä asuit rakkaudessasi, nyt olet koditon kuin kerjäläinen.»
Hän meni lähemmäs Astridia ja alkoi puhua, ikään kuin tämä olisi jo ollut hengetön eikä voinut kuulla, mitä toinen sanoi:
»Minulle kerrottiin, että oli kuninkaantytär, jonka sydän oli niin ylväs ja pyhä, että hän antoi rauhan jokaiselle, joka joutui hänen läheisyyteensä. Minulle puhuttiin hänen lempeydestään, joka oli niin suuri, että kuka vain hänet näki, tunsi itsensä turvalliseksi kuin hento lapsi äidin helmassa. Ja kun tuo ihana nainen, joka nyt makaa tuossa, tuli luokseni, luulin häntä Ingegerdiksi, ja hän kävi minulle hyvin rakkaaksi. Hän oli viehkeä ja iloinen ja kevensi raskaat hetkeni. Vaikka hän väliin puhui ja toimikin sillä tavoin, että minun täytyi kummeksia tuota ylpeää Ingegerdiä, hän oli kuitenkin minulle aivan liian rakas voidakseni epäillä häntä. Iloisuudellaan ja kauneudellaan hän pääsi sydämeeni.»
Kuningas oli hetken ääneti ajatellessaan, miten rakas Astrid oli ollut hänelle ja miten onni oli tämän myötä tullut hänen kotiinsa.
»Voisin antaa hänelle anteeksi», jatkoi hän sitten ääneen. »Saattaisin jälleen tehdä hänet kuningattareksi, saattaisin rakkauden voimalla nostaa hänet syliini, mutta niin en saa tehdä, sillä sieluni jäisi kuitenkin kodittomaksi. Voi sinua, ihana nainen», valitti hän, »miksi valhe asuu sinussa! Sinun luonasi ei ole turvallisuutta, ei viihtymystä!»
Hän olisi valitellut vielä ties' kuinka kauan, mutta silloin Astrid nousi. »Olavi-kuningas, älä puhu minulle noin! Mieluummin kuolen. Muista, että puhun tosissani!»
Sitten hän koetti sopertaa muutaman sanan puolustuksekseen. Hän kertoi kuninkaalle, miten ja miksi hän oli joutunut lähtemään Kungahällaan. Ei pettääkseen kuningasta, vaan saadakseen olla muutaman viikon ruhtinattarena, jotta häntä olisi palveltu, jotta hän olisi saanut purjehtia merellä. Mutta hän oli aikonut heti Kungahällaan tultuaan tunnustaa, kuka hän oli. Hän odotti tapaavansa täällä Hjalten ja muita suurmiehiä, jotka tunsivat Ingegerdin. Hänen ei ollut juolahtanut mieleensäkään, että hän saattaisi teeskennellä enää perille päästyään. Mutta jokin paha voima oli kavaluudessaan asettanut niin, että kaikki jotka tunsivat Ingegerdin, olivat lähteneet pois, ja silloin hän oli langennut valheen viettelykseen. »Sinä hetkenä, jona sinut näin, Olavi-kuningas, unohdin kaiken muun päästäkseni omaksesi. Ja ajattelin, että ilomielin antaisin sinun surmata itseni, jos olisin saanut olla edes päivän puolisonasi.»