Olavi-kuningas vastasi: »Ymmärrän kyllä; sinulle oli leikkiä se, mikä minulle on kuolemanraskasta, totisinta totta. Hetkeäkään et ajatellut, mitä merkitsi tulla sanomaan miehelle: 'Minä olen se, jota kiihkeimmin olet kaivannut. Minä olen se korkeasukuinen nainen, jonka voittaminen omakseen on miehen suurin kunnia.' — Etkä kuitenkaan ollutkaan se nainen, vaan valehtelija, orja!»
»Rakastin sinua heti siitä hetkestä, kun ensi kerran kuulin nimeäsi mainittavan», sanoi Astrid hiljaa.
Kuningas heristi raivoissaan nyrkkiään. »Tiedä se, Astrid, ettei kukaan mies ole kaivannut ketään naista niin kuin minä Ingegerdiä! Tahdoin riippua hänessä kiinni kuin vainajan sielu häntä kantavissa enkeleissä päästäkseen kohoamaan korkeuksiin. Uskoin hänen olevan niin hurskas, että hän olisi auttanut minua elämään puhdasta elämää.»
Hän puhkesi hurjaan kaipuuseen, puhui halajavansa sitä voimaa, joka Herran pyhillä oli, mutta hän oli liian heikko ja syntinen saavuttaakseen täydellisyyttä. »Mutta kuninkaantytär olisi auttanut minua; hän, suloinen kuin pyhimys, olisi auttanut minua.»
»Voi, hyvä Jumala!» jatkoi hän sitten; »mihin kääntynenkään, näen syntisiä, menenpä mihin tahansa, tapaan sellaisia, jotka viettelevät minua syntiin. Miksi et sallinut kuninkaantyttären tulla, jonka sydämessä ei ole yhtään pahaa ajatusta? Hänen lempeät silmänsä olisivat etsineet minulle oikean tien. Heti kun olisin tahtonut rikkoa jotakin käskyäsi vastaan, hänen lempeä kätensä olisi pidättänyt minua.»
Olavi Haraldinpojan valtasi syvä heikkous ja epätoivon uupumus. »Olin toivonut saavani rinnalleni hyvän ihmisen. Olin toivonut, ettei minun alati olisi tarvinnut kulkea yksin hurjuuden ja pahuuden keskellä! Nyt tunnen, että minun täytyy sortua. En jaksa enää taistella.
»Enkö ole kysynyt Jumalalta», huudahti hän sitten, »mikä sija minulla on hänen edessään! Mihin olet minut valinnut, Sielujen Herra? Onko minut aiottu apostolien ja marttyyrien vertaiseksi?
»Mutta nyt, Astrid, ei minun enää tarvitse kysellä. Jumala ei tahtonut lahjoittaa minulle sitä naista, joka olisi tukenut minua vaelluksessani. Nyt tiedän, etten milloinkaan saavuta pyhimyksenkruunua.»
Ja kuningas vaikeni lohdutonna, epätoivoissaan.
Silloin Astrid lähestyi häntä.