»Olavi-kuningas», aloitti hän, »sen mitä nyt sanot, ovat sekä kuninkaantytär että Hjalte jo kauan sitten minulle kertoneet, mutta en tahtonut kuitenkaan uskoa, että olisit ollut sen kummempi kuin hyvä ja urhoollinen sankari ja jalo kuningas. Vasta näinä viikkoina, jotka olen asunut kattosi alla, sieluni on alkanut pelätä sinua. Olen tuntenut, että vaikeampi on valhe huulilla lähestyä sinua kuin käydä kuolemaan.
»Milloinkaan en ole mitään niin pelästynyt», jatkoi Astrid, »kuin huomatessani sinut pyhimykseksi. Kun näin sinun polttavan lastut kädessäsi, taudin pakenevan käskystäsi ja miekan kirpoavan vihamiehesi kädestä. Olin pelästyä kuoliaaksi havaitessani, että olet pyhä mies. Ja päätin kuolla, ennen kuin saisit tietää minun pettäneen sinut.»
Olavi-kuningas ei vastannut. Astrid katsahti häneen. Kuninkaan silmät olivat suuntautuneet taivasta kohti. Astrid ei tiennyt, kuuliko Olavi Haraldinpoika hänen puhettaan.
»Voi! tätä hetkeä olen pelännyt joka päivä ja joka tiima siitä saakka, kun tulin tänne. Mieluummin kuolen kuin elän tämän hetken!»
Olavi Haraldinpoika oli yhä vaiti.
»Olavi-kuningas», jatkoi Astrid, »tahdoin tehdä jotakin hyväksesi, uhrata sinulle henkeni. Tahdoin hypätä harmaaseen jokeen, jottei sinulla olisi valehtelijaa rinnallasi. Kuta selvemmin huomasin pyhyytesi, sitä paremmin ymmärsin, että minun täytyi lähteä luotasi. Jumalan pyhimys ei voinut pitää vaimonaan valehtelijaa, orjanaista.»
Kuningas oli yhä vaiti, mutta nyt Astrid kohotti silmänsä häneen.
Silloin hänen huuliltaan pääsi huudahdus:
»Olavi-kuningas, sinun kasvosi loistavat!»
Astridin puhuessa oli Jumala näyttänyt Olavi Haraldinpojalle tällaisen näyn:
Kaikki taivaan tähdet irtautuivat paikoiltaan ja lentelivät taivaalla kuin parveilevat mehiläiset. Mutta äkkiä ne kaikki kokoontuivat yhteen hänen päänsä yläpuolella ja muodostivat sädehtivän kruunun.