»Astrid», sanoi hän ääni väristen, »Jumala on puhunut minulle. Se, mitä sanot, on totta. Minusta tulee Jumalan pyhimys.»
Kuninkaan ääni värisi liikutuksesta, ja hänen kasvonsa loistivat yössä.
Mutta nähdessään kuninkaan pään ympärillä säteilevän valon Astrid nousi. Viimeinenkin toivonkipinä oli häneltä sammunut.
»Nyt minä lähden», virkkoi hän. »Nyt tiedät, mikä olet, nyt et voi milloinkaan enää kärsiä minua rinnallasi. Mutta ajattele lempeästi minua! Ilottomana ja onnettomana elin elämääni. Ajattele: minua on lyöty, olen kulkenut ryysyissä. Suo minulle anteeksi, kun olen poissa. Rakkauteni ei ole vahingoittanut sinua!»
Kun Astrid raskaassa epätoivossaan kääntyi pois ja käveli laiturin poikki, Olavi Haraldinpoika heräsi huumauksestaan. Hän kiiruhti Astridin jälkeen.
»Miksi tahdot lähteä?» kysyi hän. »Miksi tahdot lähteä?»
»Eikö minun nyt täydy lähteä, kun sinä olet pyhimys», kuiskasi toinen tuskin kuuluvasti.
»Älä sen vuoksi lähde; juuri nyt sinun pitää minun mielestäni jäädä», sanoi Olavi-kuningas. »Vähäpätöinen mies olin ennen, ja kaikkea pahaa minun täytyi vavista. Köyhä, maallinen kuningas minä olin, liian köyhä antaakseni armoni sinulle. Mutta nyt minulle on annettu taivaan ihanuus. Jos sinä olet heikko, olen minä Herran sankari. Jos sinä lankeat, minä voin nostaa sinut. Jumala on valinnut minut, Astrid, sinä et voi vahingoittaa minua, mutta minä voin tukea sinua, oih, mitä minä puhun! Tänä hetkenä Jumala on vuodattanut rakkautensa sydämeeni niin runsaana, etten edes käsitä, että olet mitään rikkonut.»
Ja hyvin lempeästi kuningas nosti tuon värisevän olennon maasta, ja tukien hellästi Astridia, joka yhä vielä nyyhkytti ja tuskin pysyi jaloillaan, Olavi Haraldinpoika palasi hän mukanaan kuninkaankartanoon.