Näin tapahtui silloin kun Margareta Fredkulla, jonka piti ratsastaa
Norjaan ja mennä naimisiin kuningas Maunu Paljasjalan kanssa, saapui
Länsigötanmaalle Storgårdsbyn kylään, joka sijaitsee joen etelärannalla
kappaleen matkaa Kungahällan yläpuolella.
Ihan ensin olivat molemmat eukot, Katri Wullum ja Valpuri Toot, jotka olivat olleet Suursalolla sammaleita keräämässä, nähneet vilaukselta kuninkaantyttären korkealta kallionkielekkeeltä. He olivat heti viskanneet taakkansa maahan ja syöksyneet kylään kertomaan, että kaukana metsätiellä ratsasti jotain valkeata ja ihanaa, että kauniita ihmisiä kulki eteenpäin puiden alla. Muttei yksikään kuulijoista ottanut uskoakseen heitä. »Voi teidän sumeita silmiänne!» he huusivat. »Se ei ole voinut olla kuninkaantytär, se on ollut vain rämeistä kohoavaa usvaa, jota karkeloi punaisten petäjänrunkojen alla.»
Heti eukkojen jälkeen tuli Rasmus sysimiehenpoika juosten. Hänen silmänsä loistivat, ja hän oli kylään päästyään niin hengästyksissään, että saattoi tuskin puhua. Mutta niin pian kuin hän sai sanan suustaan, hän alkoi suurella äänellä huutaa: »Iloitkaa! Kuninkaantytär tulee! Olen nähnyt tuon ihanan hiljalleen ratsastavan eteenpäin puiden alla! Iloitkaa!»
Rasmus sysimiehenpoika oli seisahtunut sille kolmikulmaiselle paikalle keskellä kylää, missä oli kolmen tien risteys. Siellä seisoi kolme talonpoikaa keskustellen keskenään, että sota Norjaa vastaan kohta syttyisi, ja kun he kuulivat Rasmuksen puheen, luulivat he, että hän tahtoi pilkata heidän onnettomuuttaan. »Karhunpenikka», sanoivat he ja uhkasivat häntä nyrkeillään, »pidä suusi kiinni jos tahdot säilyttää henkesi! Ei sanaakaan enää siitä, vaihdokas.»
Mutta Rasmus sysimiehenpoikaa ei saatu niin helposti vaikenemaan. Hän alkoi vielä kerran huutaa: »Kuninkaantytär tulee. Hongikon äänettömäin lintujen minä kuulin visertävän hänelle tervehdystään. Missä hän riensi eteenpäin, siellä orava kapusi alas puunlatvasta ja istui hiljaa pisimmälle oksalle, häntä kohollaan ja silmät kuin kekäleet kiiluen. Ja metso kohosi lentoon puiden välistä jyristen kuin ukkonen.»
Hänen sanottuaan tämän syöksyi Pekka-seppä esiin ja tarttui Rasmusta korvaan. »Kuninkaantyttären», sähisi hän, »sanotko, että olet nähnyt kuninkaantyttären! Se oli haltija, ymmärrätkö, kaunis metsänhaltija. Kuninkaantytär ei tule. Herra paratkoon, kuninkaantytär ei tule!»
Mutta vaikk'ei kukaan tahtonut uskoa huhua, levisi se silmänräpäyksessä kaikkialle kylään, ja väkeä saapui joka taholta kolmikulmalle kuuntelemaan mitä pojalla oli sanottavaa. Storgårdsbyn kylä oli suurimmaksi osaksi poltettu poroksi viimeksikuluneina sotavuosina ja nyt siellä törrötti parhaastaan vain mustia raunioita, joille ei sodan uhkan vuoksi uskallettu rakentaa uusia taloja. Mutta kellareista ja kurjista maakuopista, missä asuivat, hiipivät ihmiset riutuneina ja ryysyisinä esiin. He kulkivat hyvin hiljaa ja rohkenivat tuskin lähestyä Rasmus sysimiehenpoikaa, ikään kuin eivät olisi uskaltaneet kuulla hänen sanomaansa.
Mutta kun Pekka-seppä näki, että yhä useampia saapui, hän nipisti poikaa korvasta niin lujasti, että tämä vaikeroi. Samalla seppä koetti viisain sanoin saada poikaa vaikenemaan.
»Älä laske pilaa meistä talonpoikaparoista, meistä jotka asumme rajamaassa näinä kovina aikoina, jolloin pohjolan kuninkaat eivät säilytä rauhaa», hän sanoi. »Me olemme lampaita, jotka on erotettu laumasta. Karhut meitä ahdistavat, me olemme kuiluun pudonneet. Joka päivä ja joka hetki me katselemme kuoleman julmia kasvoja.»
Sepän puhuessa saapui yhä useampia talonpoikia paikalle. Sieltä tuli eräs Hallvard niminen, joka eilen oli ollut niin varma uuden sodan syttymisestä, että oli asettanut aarrearkkunsa maantielle ja käskenyt kaikkia ohikulkevia ottamaan siitä mitä halusivat. Ja sieltä tuli Västergårdin väki, joka oli vaihtanut koko perintönsä olueen ja ruokaan ja odotti sotaa rypien synnissä, ja viimeksi tulivat erään pienen, kylän laidassa olevan talon asukkaat, jotka olivat äsken polttaneet itse kaiken heinänsä ja teurastaneet karjansa, ettei norjalaisilla olisi niistä hyötyä.